26.12 Jouluksi Kotio

Vuosi pyörähti sitten jouluun ja pääsin katkaisemaan vajaan kolmen kuukauden Bern-touhuilun parin viikon mittaisella vierailulla Suomeen. Lennot oli varattu torstaille 22.12 ja kotiutumisreittinä oli Bern-Zurich-Praha-Helsinki-Oulunsalo-Oulu-Kemi-Kyläjoki. Lähdin Bernistä jo keskiviikkoiltana, koska olin jossain typeryyden puuskassa varannut lennon Zurichista jo puoli kahdeksaksi aamulle. Vähien matkatavaroideni pakkaamiseen meni noin varttitunti ja muutenkin Bernin taakse jättäminen tuntui helpolta. Minulla ja Turussa opiskelevalla Elinalla oli lennot lähes samaan aikaan, joten ajelimme yhtä matkaa junalla Zurichiin, jossa Sari jälleen kerran ystävällisesti tarjosi majoituksen. Koska lähdimme Bernistä illalla seitsemän jälkeen, ei junalippu maksanut mitään Gleis 7-alennuskortin ansiosta. Zurichissa Sari odotteli meitä Lion-pubissa rautatieaseman tuntumassa, jonne kolistelimme matkatavaroinemme pitkin komeasti valaistuja joulukatuja. Elinan suurehko matkalaukku on perässä raahattavaa mallia, jonka pienet rattaat pitävät pienenkin epätasaisuuden kohdatessaan käsittämätöntä mekkalaa eikä joulurauhasta ollut tietoakaan tasaisen pirteän tratatatatan kaikuessa pakkassäässä. Pubi löytyi kohtuullisen vikkelästi vaikka yritinkin olemattomilla suunnistustaidoillani eksyyntyä parhaani mukaan muutamaan otteeseen. Ahtauduimme valtavien kantamustemme kanssa sisään vilkkaaseen pubiin nenät kylmyydestä vuotaen. Paikalla oli myös muutama Sarin työkaveri ja pöytään oli helppo istahtaa heidän Brittihuumorivirnuilun sekaan. Istuimme iltaa muutaman tunnin ja horjahtelimme sitten Sarin luo nukahtamaan ennen matkan jatkamista.

Nukuin koko yön melko pinnallisesti vähän väliä heräillen. Herätyskello piippasi puoli kuudelta ja ylösnousemus tuntui vaivattomalta. Sähköt oli jostain syystä poissa koko aamun joten peseytyminen ja pukeutuminen suoritettiin pimeyden vallitessa. Pikaisen hampaidenpesun jälkeen etsin vaatteeni puhelimen lampun avulla ja keräilin kamppeeni. Kun sitten täysissä pukeissa nostin rinkan selkääni lähtemisen merkiksi läsähtivät sähköt takaisin päälle, valot syttyivät ja sähkölaitteet surahtelivat hetkisen käynnistymisen merkiksi. Ulos ahtautuessamme herätin vahingossa rappukäytävän tuolilla nukkuneen mustan kissan, joka nosti hitaasti päätään, siristeli silmiään ja näytti erittäin ärsyyntyneeltä kolisteluumme. Se tuhahti ja pyöritteli silmiään kuin sanoakseen ”menkää nyt siitä mellastamasta..”. Kun lyllersin tavaroineni portaita alas työnsi se päätään syvemmälle tyynyn alle ja yritti nukahtaa uudelleen.

Zürichin varhainen aamu täyttyi Elinan matkalaukun pitämästä pirteästä tratatata-kolinasta kun marssimme vielä hieman unesta sekavana mukulakivikatua alas kohti raitiovaunupysäkkiä, jossa lippujen ostamisen jälkeen saimme huomata, ettei rautatieaseman suuntaan jostain syystä kulje tänä aamuna yhtään ratikkaa. Syvä huokaus, varusteet kantoon ja terävää tratatatan säestämää askellusta kohti rautatieasemaa. Rullilla varustettu matkalaukku oli kuin innoissaan matkaoppaasta otteita lukeva matkaseuralainen joka kipittää perässäsi ja hakee huomiota höpöttämällä taukoamatta vuorokaudenajasta ja kelistä riippumatta.

Zürichin rautatieasemalta menee junia lentokentälle parinkymmenen minuutin välein, joten asemalla ei tarvinnut odotella kauankaan. Olen aina ollut hyvä syömään jopa heti herättyäni, joten tälläkin kertaa popsin asemalta ostamani patongin ja cappuccinon lisäksi myös osan matkaseuranikin sämpylästä. Raitiovaunujen puutteen ja sähköttömien aamutoimien vuoksi olimme parisenkymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä, mutta lentokentän selkeiden opasteiden ansiosta check-in luukku löytyi kuitenkin ajoissa. Turvatarkastuspisteessä naispuolinen virkailija pyysi ottamaan kannettavat tietokoneet erilleen käsimatkatavaroista turvatarkastuksen ajaksi. Nostaessani punaisen second skin-pussukan repustani, levisi virkailijan kasvoille hymy kuin olisin suurisilmäistä koiranpentua tarjoamassa ja kuulin kun hän konetta hihnalle asettaessaan naureskeli saksaksi läpivalaisulaitteen monitoria tarkkailleelle kollegalleen ”hitto, miekin tahon tämmösen kannettavan!”

Czech airlinesin pienikokoinen kone laskeutui Prahan kentälle ja bussi kyyditti viitisenkymmentä matkustajaa minut mukanaan lentokentän odotusaulan lähettyville. Ajattelin reissuun lähtiessä, että joulusesongin aikaan väkeä on liikenteessä tuskaisen paljon, mutta Prahaan päästyäni lentokenttä oli yksiselitteisen tyhjä. Kello oli yhdeksän aamulla ja kentällä hiljaista kuin vintillä. Mitä nyt muutama matkalainen nukkui takki peittonaan jossain käytävien varrella. Kävin ostelemassa viimeiset joululahjat lentokentän kaupoista ja istuskelin odottelemaan. Muutama tunti myöhemmin asema alkoi vilkastua ja Elinakin marssi odotusaulaan posket kiukusta punoittaen. Olivat kuulemma ottaneet turvatarkastuksessa häneltä fonduepannun pois, koska samassa paketissa oli myös muutama pitkävartinen haarukka. Sveitsin rajalla pannu oli läpivalaistu, eikä se aiheuttanut haarukoineen mitään ongelmia, mutta Tsekin puolella säännöt olivat tiukempia. Onhan nyt selvää, että fonduehaarukka voi taitavan konekaapparin käsittelyssä muuttua tappavaksi teräaseeksi, kuten myös vyöllä voi kuristaa ihmisiä ja korkokengillä hakata koneen runkoon reikiä. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen Elina sai kuitenkin pannunsa takaisin joskin se toimitettiin koneen ruumaan matkalaukkujen sekaan turvallisuussyihin vedoten.

Jatkolento suomeen lähti lähes ajallaan ja muutaman ilmassa vietetyn tunnin jälkeen laskeuduimme Helsinkiin noin varttitunnin aikataulusta myöhässä. Matkatavaroiden hihnalle tulo kesti tyypillisen pitkään, joten Oulunsalon lennon check-in:iin juosta kiireessä. Pelkkä rinkka selässäni olisin näyttänyt tyylikkäältä seikkailijalta, jolla on kiire seuraavaan eksoottiseen kohteeseen vievään koneeseen, mutta olin valitettavasti pukenut käsimatkatavaran virkaa toimittaneen reppuni etupuolelleni, joten luultavasti muistutin enemmän poikasta pussissaan kantavaa kengurua. Onnekseni myös Ouluun lentävä kone oli kymmenisen minuuttia myöhässä, joten rinkkani luovutuksen jälkeen minulle jäi aikaa juosta koko Helsinki-Vantaan lentoaseman läpi kotimaanlentojen terminaaliin, joka siis sijaitsee saapumisterminaalistani ja check-in pisteestä katsoen kokonaan toisessa päässä kompleksia. Ehdin koneeseen kuitenkin hyvissä ajoin ja kiirehtiminen osoittautui turhaksi koneen ollessa kymmenisen minuuttia myöhässä. Jälleen yksi nousu, tunti lehdenlukua ahtaassa koneessa ja pehmeä laskeutuminen liukkaalle Oulunsalon kentälle. Ulkona oli kotoisasti viitisentoista astetta pakkasta ja pimeää kuin säkissä. Olisin voinut soitella kavereita tai sukulaisia minua vastaanottamaan, mutta tuntui helpommalta tulla itsekseen kentälle, ottaa bussi, hankkiutua rautatieasemalle ja nautiskella matkustamisesta yksin omassa jengissä. Odottelin pohjoiseen menevän junan lähtöä vajaan tunnin ja popsin samalla pizzeria Finlandiasta hakemaani venepizzaa. Eurojen käyttö tuntui pitkän tauon jälkeen rauhoittavan helpolta ja 4,5€ oli mielestäni kohtuullinen korvaus isosta pizzasta. Junamatka sujui kuin raiteilla ja ibookissakin oli vielä virtaa jäljellä musiikin kuuntelua ja kirjoittelua varten.

Kemissä äiti-Pirjo ja sisko-Satu olivat ottamassa minua vastaan. Nostin rinkan autoon ja naureskelin kun he alkoivat kertoa juttuja siitä kuinka Nelli oli otettu joulun kunniaksi sisälle ja saatettu kohta takaisin ulos kun tämä oli oma aloitteisesti popsinut piparit keittiön pöydältä ja yrittänyt myös ahmia muutaman kynttilän takan reunukselta. Kyseessä on siis armas hirviä pelkäävä pystykorvamme, joka kyllä pääsi myöhemmin sisälle nukkumaan, joskin tällä kertaa metriä lyhyemmässä talutushihnassa pipareiden ja kynttilöiden joulurauhan turvaamiseksi.

Kotiin päästyäni tuntui kuin en olisi koskaan missään ollutkaan. Isä katseli telkkaria rennosti pyjamissaan ja Jari yritti haastaa minua painimaan. Saunan jälkeen Bern alkoi tuntua jo kaukaiselta unelta ja hyvin nukutun yön jälkeen olo oli niin rentoutunut, että hyvä jos jääkaapille viitsin nousta. Tässä kun pari viikkoa nukkuu ja syö liikaa niin eiköhän sitä jaksa taas kevään Berniläisten korinaa kuunnella. Ensimmäiset kolme kuukautta Beetlehemissä kuluivat nopeasti. Kevät kuluu yhtä äkkiä. Voin kuvitella kuinka heinäkuussa seisoskelen Zürichin lentoasemalla rinkka selässäni matkalla kohti Suomea, pää kevyesti läksiäisten aiheuttamasta krapulasta kipeänä. Sitä ennen ehdin kuitenkin syödä monet pastat tomaattikastikkeella, kilistellä monia laseja, istua lukuisilla luennolla, kaatuilla lumisten Alppien rinteillä, pestä monta koneellista pyykkiä varhain aamulla varaamatta pyykkivuoroa, tavata monia uusia tyyppejä, vaellella keväisillä patikkapoluilla ja kiroilla tentteihin lukiessa. Toivottavasti välillä on myös aikaa juoda vahvaa espressokahvia ja istua alas kirjoittamaan julkaisukelpoiset tapahtumat muistiin.

14.12 Pikkujoulut

Yliopiston kansainvälinen toimisto on järjestänyt kaikessa suopeudessaan vaihto-opiskelijoilleen pikkujoulut opiskelija-asuntola Fellergutin baarimaisessa aulassa, jossa ennakkoon ilmoittautuneille on tarjolla tarpeellinen määrä drinkkejä ja naposteltavaa muodollista 12 frangin könttämaksua vastaan. Väki on pakkautunut baaritiskille ja vilkasliikkeiset baarimikot napauttelevat tiskiin tasaisin väliajoin Pina Coladaa, Tequila Sunrisea, vodkaa, olutta, ja glüweiniä hälinän ja vanhoista stereoista kajahtelevien menneitten vuosikymmenten hittien muodostaman metelin voimistuessa hetki hetkeltä.

Tarjolla on lähes ilmaiseksi useampaa eri sorttia alkoholipitoisia juomia, huone on koristeltu juhlavaksi ja ilmapiiri on vähintäänkin iloinen. Kaikesta huolimatta mieleeni hiipii outo tunne ja jokin tuntuu olevan pielessä. Pysähdyn hetkeksi, hiljennyn miettimään ja pian katselen sieluni silmin näkyä, jossa mustan usvan keskellä, vessan lattiaan liimautuneilta kasvoilta heijastuvat synkät aatokset. Hitaan hengityksen katkeillessa sinisävyiset huulet muodostavat rohisevalla äänellä hiljaista valitusta – tila on niin kammottava, että sille altistuessa vakainkin ihmisyyden puolustaja huomaa yllätyksekseen pohtivansa eutanasian laillistamisen positiivisia puolia. Ja äkisti korvissa kaikuvat lukuiset lupaukset, jotka painokkaasti vannovat värisevin äänin ”ei ikinä enää!...oli muuten viimeinen kerta!..”.

Näky katkeaa äkisti läsähdykseen ja häikäisevä todellisuus ponnahtaa tajunnan pintaan hälisevän juhlahuoneen ja musiikinjytkeen muodossa. Opiskelijatoverini läimii minua selkään ja paukauttaa kaksi tequilaa pöytään. Muutaman kainalopierun ja naurunhirnahduksen jälkeen poikkeuksellisen pahanmakuinen viina katoaa nieluuni ja sormeni kohoaa kuin itsestään baaritiskin suuntaan uusien juomien tilaamisen merkiksi. Lyhyen kantaman profetia on jokaisen siemauksen jälkeen lähempänä toteutumistaan ja Tuomiopäivän viides ratsumies, herra Ilmainen Viina, karauttaa yli pimeän taivaan juhlivaa pikkujoulukansaa tyytyväisesti silmäillen. Ikinä eivät opi...

8.12 Kolhoosiasumisen herkkää arkea

Niin se rauhoittuu vaihtarinkin arki kiireisten alkukuukausien jälkeen. Aukaisin juuri joulukalenterista kahdeksannen luukun, istuskelen olohuoneessamme ja katselen maisemia. Vuoria ei näy koska näköala avautuu kohti pohjoista, jossa ei ihan lähellä ole mitään parikymmentä kerroksista kerrostaloa korkeampaa. Talomme eteläpuolelle avautuvat, hivenen kalliimmat asunnot sen sijaan tarjoavat koko ikkunan kokoisen kuvan lumihuippuisista vuorista. Ei sillä, että tuo näköalaani varjostava vastapäinen kerrostalo mitenkään poikkeuksellisen ruma olisi, mutta kyllä sitä mieluummin miettisi ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa valtavien vuorien tuijottaessa vastaan. Olen tässä joutessani opetellut juomaan erittäin vahvaa espressokahvia ja alkaa hiljalleen tuntua siltä, että elimistöni on tohinalla muodostamassa voimakasta riippuvaisuussuhdetta tähän mustaan mönjään. Tällä hetkellä menee vain kupillinen päivässä, mutta määrää auta paljoa nostaa jos aikoo säilyttää edes rippeet vapaudesta juoda kahvia vain nautinnon, ei fyysisen tarpeen vuoksi. Ulkona satelee lunta ja kirkonkellojen sekameteli soi sen merkiksi että on keskipäivä. Tässä taitaa olla parikin kirkkoa kelloa ihan hautakiven heiton päässä kun tasatunnein, vartin yli, puolelta ja varttia vaille soi semmonen dingelidong, että tottumatonta saattas ottaa aikalailla pattiin.

Olin aamulla reipas ja heräsin jo seitsemältä pyykille. Täällä on vähän pakko peseskellä vaatteita luonnottomina vuorokaudenaikoina jos ei halua varata pyykkivuoroa viikkoa etukäteen. Sinänsähän varhain aamulla pyykille rupeaminen ei ole kovin suuri ponnistus, koska kun koneen saa pyörimään, voi kömpiä takaisin nukkumaan reiluksi tunniksi. Vielä muutama harjoituskerta ja voin luultavasti pestä koneellisen tummia heräämättä laisinkaan. Aamuni ovat yleensä vapaita koska luentoja ei ihan hirveästi näin talvilukukaudella ole. Muutama englanninkielinen taloustieteiden kurssi on käynnissä, mutta kyllä sekaan voisi mahtua lisääkin jos tosissaan aikoisi puskea opintoja rekisteriin. Onneksi saksankurssi tuo kahdesti viikossa rauhaa ja seesteisyyttä itsetunnolleni. Kurssi on edennyt hyvin ja harkitsenkin samassa ryhmässä jatkamista myös joulun jälkeen. Yliopisto on maksanut kurssin joulukuun loppuun saakka, joten joudun neuvottelemaan jatkoajasta erikseen kansainvälisen toimiston kanssa. Parin kuukauden kurssille tulee hintaa noin 750 frangia eli karkeasti 490€, joka on aivan liikaa omalle lompakolleni, mutta jos hyvin toimeentulevat sveitsiläiset sponsorini suostuvat yhteistyöhön niin mikäs siinä sitten. Kevätlukukaudelle on tiettävästi luvassa reippaasti enemmän englanninkielisiä taloustieteellisen kursseja joten ei tässä hätää ole.

Purnasin aikaisemmin kuinka keittiömme on osoittautunut hengenvaaralliseksi saastapesäkkeeksi ja nyt sitten olemme saaneet jo kaksi kirjallista varoitusta epäsiisteistä tiloista. Siivoustiimi käy talomme 20 kerrosta läpi viikoittain ja meidän kerroksemme on vuorossa tiistai-aamuisin. Viikko sitten olleella siivouskerralla keittiössämme oli lojumassa keskikokoisen mäyrän kokoinen läjä likaisia, puolittain pestyjä tai ”likoamaan jätettyjä” astioita, joita siivoustiimi joutui sitten väistelemään. Sanomistahan siitä tuli.

Ensiksi talonmies, Hra. Gil, kävi teippaamassa saksankielisen valituskirjeen tiskipöydän yläpuolelle, jossa muuten komeilee myös saksaksi, ranskaksi ja englanniksi keittiön siisteysohjeet ja kuva tiskiröykkiöstä ”EI NÄIN”-tekstillä varustettuna. Joku kerroksemme 12 asukkaasta oli valituskirjeen nähtyään jättänyt keittiön oveen ”noni,toivottavasti olette nyt tyytyväisiä!”-viestin ja toinen oli myötäillyt samaan lappuun sinisellä tussilla ”oon ihan samaa mieltä!”. Myöhemmin samana päivänä kerroksemme puheenjohtaja oli teipannut oveen kutsun kerroskokoukseen, joka järjestettäisiin lähipäivinä. Lapun mukaan kaikkien olisi oltava kokouksessa läsnä, eikä poissaoloja hyväksyttäisi kuin erikseen sovittuna. Olin seuraavana aamuna sattumalta keittiössä aikaisen aamupalan jälkeen siivoamassa jälkiäni kun Hra. Gil tuli virnuillen seisoskelemaan selkäni taakse digikamera kourassaan. Kysyin, englanniksi että mitähän se herra nyt tällä kerralla haluaa, mutta vastaukseksi sain vain naamallisen sarkastista hymyä. Jäin tuijottamaan kun hän raotti uunin luukkua ja räpsi sen sisältä pari kuvaa. Siinä minä seisoin tiskipöydän ääressä luutu kädessäni, tukka pystyssä, silmät turvonneena, vanhaan t-paitaan ja pyjamahousuihin pukeutuneena, räpyttelin silmiäni ja mietin, että olenko minä tulossa hulluksi vai ottaako tuo paksukainen tosiaan kuvia meidän uunistamme? Kun sänkinaamainen keiju oli liihotellut hihitellen rappukäytävään kurkistin varovasti valokuvamallin sisään ja olihan siellä pohjalla läikkä mustaa tervamaista liejua. Kostutin luutun lämpimällä vedellä ja pyyhkäisin likatahraa muutamaan otteeseen. Puhdasta tuli.

Kuvat uunistamme ilmaantuivat uuninluukkuun teipattuna saman iltapäivän aikana. Kuvien alapuolella oli saksankielistä uhkailua uunien kunnosta ja lisämaksuista, jotka saisimme maksettavaksemme jos uunin kuntoon ei kiinnitetä paremmin huomiota. Uuni oli kyllä jo tässä vaiheessa puhdas, mutta sääli kai se olisi heittää täysin kelvollinen valituskirje hukkaan. Tämä siis viime viikolla.

Tällä viikolla järjestetty kerroksen hätäkokous oli mielenkiintoinen kohtaaminen ja tapasin ihmisiä joiden en edes tiennyt asuvan kerroksessamme. Saavutus sinänsä koska onhan tässä heiluttu jo kaksi kuukautta samalla 12 hengen käytävällä! Aika moni kavereistani vaikuttaa vajaan puolen kilometrin päässä Fellergutissa ja myös kokkausrinki kokoontuu useimmiten siellä, joten oman keittiön väelle ei juurikaan riitä sosiaalista energiaa. Ehkä silti pitäisi tutustua näihinkin karvakuonoihin paremmin. Hitostako sitä tietää vaikka olisivat paksun, juron kuorensa alla suorastaan hurmaavia persoonia. Aivan kuten minäkin! Osalla asukkaista oli selvästi henkilökohtaisia kaunoja toisiansa kohtaan ja muutamista kokouksen asialistalla olleista asioista keskusteltiin hyvin kiihtyneesti punaisin poskin saksaksi ja ranskaksi kiljahdellen. Aiheet kokouksessa olivat yllätyksettömästi tiskit ja niiden peseminen, astiapyyhkeen väärinkäytökset, sotkusakkojen maksaminen ja muut yhteiset asiat. Tuntui tosin, ettei kokoontumisella ollut juurikaan merkitystä kun ranskaa äidinkielenään puhuva kolmikymppinen naishenkilö pyyhki välittömästi kokouksen jälkeen vihellellen olohuoneen pöytää haiskahtavalla tiskiluutulla, viimeisteli jälkensä astioiden kuivaamiseen tarkoitetulla pyyhkeellä ja heitti pyyhkeen sitten myttyyn tiskipöydälle ikäänkuin kuivamaan. Hipsin itämaisen tyynesti omaan huoneeseeni ja päätin seuraavalla kauppareissulla ostaa oman astiapyyhkeeni.

30.11 nimim. "missä on oikeus, hä?"

Nyt alkaa olla jo tämäpoika korvia myöten täynnä Sveitsinmaan sadistisen tarkkaa kontrollipakkoa, ettei rinkan pakkaaminen ja kotia muuttaminen ole kovin kaukana. Oli eilenillalla suihkun jälestä kalsaritilanne niin heikonlainen, että piti tonkia pyykkikorista alimmaisia, päällimmäisten pyykkien aiheuttaman paineen ansiosta lähes puhdistuneita housukkeita jalkaan jottei pakarat paljaana tartte nukkua. Aamulla reippaana silmät turvoksissa ja tukka pystyssä pompin kuudelta hereille ja kävin nakkomassa pyykit peseytymään. Tulin takaisin huoneeseeni, otin tunnin tirsat ja menin pesuohjelman päätyttyä takasin alakertaan vaihtamaan pyykit pesukoneesta kuivausrumpuun, jottei muuttuisi tämä huoneilma pyykkien kuivattamisen takia trooppiseksi. Takasin yläkertaan puuhailemaan. Taas tunnin päästä kun painelen alakertaan hakemaan kuivia sukkia ja boksereita kuivausrummusta niin siellä onkin odottamassa tyhjä kuivausrumpu ovi selällään. Ajattelin, että nyt on heti kerralla melkolailla kieroutunutta väkeä liikkeellä kun minun Dressman, ota kaksi-maksa kolme-bokserit käy kaupaksi, mutta kävin kuitenkin kyselemässä asiasta asukastoimistossa. Siellä oli vastassa kaksi kappaletta ennen sotia syntynyttä tyttölasta touhottamassa, että niin vain on jätetty pyykit yöksi kuivumaan sinne oman onnensa nojaan, häh, niinkö, häh, eikö ookki? Koetin selittää, että ihan aamulla kävin peseskelemässä kun ei siellä ketään näyttänyt olevan ja ei ne siellä paljoa tuntia pitempään ole ehtineet olla. Kysyivät, että olenko varannut ajan, vastasin että en, mentiin katsomaan varausvihkosta, sanoin että en ole varannut aikaa joten ei sitä siellä ole, tutkittiin molemmat vihkot tarkkaan, sanoin että kun en arvon rouvat ole varannut pyykkiaikaa ja sitten kun he tajusivat, että en ole varannut pyykkiaikaa nostivat mellakan, että kyllä se vain täytyy varata aika vaikka olisi kuinka aikainen aamu ja siellä pyykkituvassa ei ketään olisikaan kun muuten menee tämä meidän hieno lyijykynä-vihko-systeemi sekaisin, eikä kohta pyhitetä lepopäivää ja muutenkin on nuoriso nykyään ihan vätyksiä, eikä leipäkään maistu enää leivälle ja linnutkin paskoo pihamaalle ihan tahallaan! Ne pyykkikytät oli vienyt minun bokserit sieltä kuivausrummusta kun en ollut varannut pyykkiaikaa vihkosta! Kyselivät vielä epäilevänä, että onko varmasti sinun pyykkejä? Ettei vain olisi osa näistä alushousuista velipojan, serkun tai jonkun muuten vain tutun henkilön omaisuutta? Onko varmasti sinun sukka tässä hä?

Ymmärrän sen, että säännöt on sääntöjä ja sveitsiläiset on sveitsiläisiä, mutta siinä vaiheessa kun ruvetaan varastelemaan toisten alushousuja loppuu minulta huumorintaju. Mökötän mielenosoituksellisesti viikon sisällä enkä likaa housuja uhallakaan. Katotaan kuka taipuu ensin!

29.11 Rytmit sekaisin

On tiistai-iltapäivä ja minä istuskelen kotosalla kalsareissa. Tulin viimeyönä kotiin kolmen aikaan jalkapalloturnauksesta, johon vaihtareista koostuva Bern-out-joukkueemme osallistui kuuden hengen voimin. Viimeinen peli alkoi 01:30 josta johtuen kotiutuminen jäi melko myöhäiseksi. Eilinen oli muutenkin kummallinen, koska heräsin aamulla jo 05:30 ja läksin keskustaan sipulimarkkinoille, joka on yksi Bernin suurimmista tapahtumista. Lumisateiseen keskustaan oli kokoontunut satoja näytteilleasettelijoita myymään sipulikoristeita, sipulikeittoa, sipulimakkaraa, sipulileipää ja mitä tahansa mitä nyt sipuleista voi suinkin valmistaa. Tyhjään mahaan nautitut paikalliset glögit eli glüweinit kihahtivat päähän heti aamutuimaan ja ehkä juuri siitä johtuen tapahtuma oli todella persoonallinen ja hauska. Kakarat heittelivät konfetti-nimellä kulkevaa paperisilppua pahaa-aavistamattomien ohikulkijoiden naamalle ja koputtelivat ihmisiä kalloon vingahtelevaa ääntä päästelevillä muovivasaroilla. Kun kotiuduin tapahtumasta puolen päivän aikoihin ja riisuin takkini, lösähti kauluksestani lattialle läjä paperisilppua ja nyt sitä on kaikkialla sängyssä, käytävällä, vessassa, vaatehuoneessa, housuissa,varpaiden välissä ja ties missä. Pitänee hakea imuri ja siivoilla paikat.

Ovat näköjään pystytelleet pihamaalle jouluvaloja ja huoneeni ikkunaa vastapäätä olevan kerrostalon seinään on rakennettu kirkkaista jouluvaloista iso tähti. Kävin keittiössä ja ajattelin, että keittelen itselleni kupillisen kahvia perinteisellä suomityylisellä kahvinkeittimellä kun vähän kaikkien tekemisiin puuttuva ja auliisti neuvoja jakava brittineiti otti asiakseen opastaa minut todellisen kahvinautinnon ääreen espressokeittimen avulla. Kyseessä on siis noin 20cm korkea alumiininen pannu, jonka alaosa on ruuvattavissa irti ja yläosassa on pannu johon valmis kahvi lopulta asettuu. Keittimen käyttö tuntuu olevan helppoa: alaosaan vettä, keskiosassa olevaan suodattimeen lusikoidaan kahvia, ruuvataan kapistus kasaan ja laitetaan liedelle kiehumaan. On kyllä myönnettävä, että ennakkoluulojeni vastaisesti kahvista tuli erittäin maukasta ja sopivan vahvaa. Ehkä kyseessä on vain kofeiinin puutteesta johtuva ”ihan mikä tahansa kahvia muistuttava on ihanaa”-tila, mutta vielä kymmenisen minuuttia espresson nauttimisen jälkeen suussa maistuu yhä miellyttävälle ja olo oli sanottaisiinko terävä. Kokeilen keitintä lähipäivinä uudelleen ja jos kokemus on yhtä vakuuttava, hankin itselleni suomeen samanlaisen keittimen. Ei liene maksa paljon, sen verran yksinkertainen kapistus on kyseessä.

Jossain välissä viimeviikolla sain sulan hattuuni uuden kokemuksen merkiksi. Hendrik oli autoineen matkalla noin 30km Bernistä olevaan IKEA:an ja minähän kauppaan tutustumattomana änkesin mukaan. Kovasti tuntui mukana olleita vaihtareita viihdyttävän kun totesin, etten ole koskaan kyseisessä liikkeessä vieraillut. Jostain syystä yleinen käsitys oli se, että suomessa ja ruotsissa siniseinäisiä IKEA-halleja on jokaisessa pitäjässä, parhaimmissa kaksi. No ei ole, mutta vuoden päästä availevat yhden Haaparantaan, joten eiköhän siellä tule sitten ainakin muutamaan otteeseen piipahdettua. Kun pääsimme perille olin aidosti yllättynyt siitä kuinka valtava liike oli kyseessä ja kuinka edullisia osa tuotteista oli. Ostettavaa olisi riittänyt vaikka kuinka paljon, mutta olisi tuhlailevaa hankkia Bernin asuntoon sen kummempia koristuksia koska joutuisin joka tapauksessa hylkäämään rojut heinäkuussa kun muutan takaisin Suomeen.

Lauantaina 26.11 Bernin yliopiston kansainvälinen toimisto oli järjestänyt vaihto-opiskelijoilleen retken eteläisen Sveitsin rikkaaseen Geneveen. Paikalle pyyhällettiin bussilla parissa tunnissa läpi lumisten maisemien. Ensimmäinen pysäkki oli punaisen ristin museon pihalla, jossa meidät ajettiin ulos kulkuvälineestä ja komennettiin laumaan museon kyltin eteen. Kymmenellä eri kameralla otettujen kuvien jälkeen nopsaan sisälle museoon, jossa sai valita ohjatun kierroksen joko Englanniksi tai Saksaksi. Parin tunnin kiireisen käytävärallin jälkeen kierros oli ohi ja päähän jäi sen verran, että sairasta sakkiahan me ihmiset ollaan. Museosta pikapikaa jäisen pihamaan poikki takaisin bussiin, ovet kiinni, kohti keskustaa ja bussi parkkiin. Reilun tunnin mittaisen lounastauon jälkeen juoksimme paikallisen turisti-infon eteen, josta lähdimme liikkeelle ohjatulle kaupunkikierrokselle. Vanhempi rouvashenkilö esitteli kaupungin historiaa, perinteitä ja rakennuksia parin tunnin kierroksen verran. Vaeltelimme siellä täällä ja pysähtelimme tasaisin välein ihastelemaan äärimmäisen mielenkiintoisia seiniä ja patsaita. Lukuisat tarinat kertoivat kuinka joku oli vetänyt jotakuta turpaan taistelukentillä, erään kreivin miehet olivat kiipeilleet kaupungin muureilla valloitusaikeissa, mutta saanut lopulta soppakattilan niskaansa neuvokkaan keittäjättären heittämänä ja näin kaupunki oli pelastunut pahansisuisilta valloittajilta. Kaupunkikierroksen loputtua hölkkäsimme läpi vanhan kaupungin kohti keskustaa, jossa kohtaamispaikalla odottavan bussin kuljettaja jo odotteli meitä kelloaan vilkuillen. Kun kaikki olivat vihdoin kyydissä, suhautti kuljettaja ovet kiinni ja kaasutti kohti moottoritietä hengästyneiden opiskelijoiden vilkuillessa toisiaan, että mitähän helvettiä tässä nyt oikein tapahtui? Geneve ohjatusti kiirehtien kuudessa tunnissa ei varsinaisesti vastannut käsitystäni mielekkäästä tavasta tutustua sinänsä ihan nättiin ja kivan oloiseen kaupunkiin, mutta tulipahan piipahdettua. Jospa sitä keväällä saisi uuden mahdollisuuden vierailla samoilla pelipaikoilla ihan ajan kanssa. Vaikka samanlainen kaupunkihan tuo on kuin muutkin. Hieman kalliimpi vain.

27.11 Lausanne

Päivät soljuvat kohti joulua ja päivät tuntuvat olevat toinen toisensa näköisiä. Sosiaaliset ympyrät ovat tiivistyneet niin, että vietän iltaa usein samojen naamojen kanssa ruokaillessa, urheillessa ja elokuvia katsellessa. Monia alkuaikojen tuttuja on hukkunut yhteen sopimattomien aikataulujen väliseen kuiluun ja aika ajoin arki väsyttää niin, että kämpille tullessa tekee mieli laittaa verhot kiinni ja istua koneen ääreen möllöttämään. Onneksi viikonloput ja sekalaiset tapahtumat ovat värittämässä kalenteria.

Perjantaina 18.11 jossain opiskelija-asuntola Fellergutin kerroksista oli lauluilta, jossa kahden kitaristin säestyksellä lauleskeltiin tuttuja ja tuntemattomia lauluja. Punaviiniä oli jostain siunaantunut siinä määrin paljon, että noin kolmen aikaan aamuyöstä heräsin tilanteeseen jossa en ole enää pitkään aikaan osannut laulaa pätkääkään. Suusta tulvi kyllä jatkuvaa mölinää, mutta äännähdykset eivät vain osuneet sanan tai sävelen muodossa oikeaan säkeistöön tai sen koommin lauluunkaan. Nukkumaanhan sitä piti vääntäytyä, mutta kun asetuin Nikolan huoneen lattialle kasattuun tyynyrykelmään lepäämään, tuntui kuin painovoimasta vastuussa oleva henkilö olisi unohtanut maksaa laskunsa ja huone pyöri villisti tyhjässä avaruudessa. Pyöriminen kiihtyi aina kun suljin silmäni ja mahalaukussa majaileva punaviini oli selvästi tulossa ylös ihmettelemään, että mikä siellä ylhäällä oikein kieputtaa.

Muutaman Allah-asennossa vietetyn vessahetken jälkeen horisontti asettui likimäärin oikeille sijoilleen ja nukahdin hetkisen. Kolmen tunnin kemiallinen lepo sai riittää koska tunteeton herätyskello pärähti soimaan klo 8:30 merkkinä siitä että matka Lausanneen olisi määrä alkaa. Olimme sopineet reissuun lähtemisestä perjantaina illallisen yhteydessä, mutta suunnitelma oli unohtunut heti kun joku kaivoi kitaran ja lauluvihkon esille. Onneksi Nikola oli muistanut laittaa herätyksen kelloonsa. Määrätietoisesti nousin sängystä, otin seinästä tukea ja menin aamupesulle. Hammasharjaa ei tietty ollut mukana joten etusormi sai kelvata hienostuneemman harjausvälineen puutteessa. Viileästi vain hammastahnaa etusormen päähän ja kohti takahampaita.

Lausanne on kaupunki Sveitsin Ranskankielisellä alueella Genevejärven rannalla. Bernistä sinne on matkaa autolla noin 90km ja matka taittuu moottoriteitä pitkin noin tunnissa. Maisemat Genevejärven rannalta ovat upeat erityisesti pilvettömällä säällä, jolloin järven takana möllöttävät vuoret tuntuvat olevan aivan vieressä järven vastarannalla. Oloni oli vielä hieman nestemäinen kun kävelimme pitkin rantabulevardia kohti Lausannen kuuluisaa olympiamuseota, jonne on kerätty jos jonkinlaista muistoa menneistä kisoista. Katselin mykistyneenä mm. videopätkää Matti Nykäsen kultavuosista ja jouduin selittämään muille mukana olleille, että mitä tälle Mäkihypyn mahtihahmolle mahtaa nykyään kuulua. Olivat he huhuja kuulleet, mutta yllättyivät silti kun kerroin Matin nykytouhuista. En ole sen kummemmin koskaan seurannut olympialaisia, joten olin yllättynyt kuinka kiinnostava museosta oli tehty. Erityisesti 1983 Los Angelesissa järjestetyt kisat tuntuivat graafiselta ilmeeltään tutuilta. Muistelen, että mainoskrääsää oli tulvinut Tornioon saakka ja myös minulla oli kisojen maskottilintu pehmoleluna pyörinyt. En voi muistaa varsinaisista kisoista mitään, mutta kun kyseessä olivat jenkkien markkinointikoneiston kotikisat, ei ole ihme jos oheistuotteita on riittänyt kauas suomeen saakka. Päivä oli aurinkoinen, joten vietimme museokierroksen jälkeen aikaa kaupungilla tallustellen. Oli päivänselvää, että kaupunki todella sijaitsee ranskankielisellä alueella. Osa kauppojen myyjistä ei halunnut ymmärtää saksaa tai englantia ja kadulla ihmiset kävelivät päälle jos hoopo turisti ei ymmärtänyt väistää. Tarinat hienoisesti koppavista ranskalaisista eivät siis ole täysin tuulesta temmattuja, joskin Lausannen hienostelijat olivat kansalaisuudeltaan tietty sveitsiläisiä.

Kävin paikallisessa kirjakaupassa etsimässä postikorttia Lausannen upeista maisemista. Tarjolla oli satoja erilaisia kortteja, mutta klassisia kaupunkimaisemakortteja ei löytyä mistään. Aikani etsittyäni löysin vihdoin kortin jossa kauniin vesistön takana kohosi jylhät lumihuippuiset vuoret. Ihmettelin miksi paikallisia maisemia esittävä kortti oli piilotettu sikkurasilmäisten maanviljelijöitä ja jakkihärkiä esittävien korttien sekaan, mutta ihmetys muuttui virnistelyksi kun tarkistin kortin takaa pienellä painetusta tekstistä kuvauspaikan - Keski-Tiibet.

16.11 Stuttgart

Heti Zürichin reissua seuraavaksi viikonlopuksi järjestyi yllättäen matka Saksan Stuttgartiin, jonne Saksalainen Hendrik oli matkalla isosiskoaan tapaamaan. Mukaansa hän pyysi minut ja tuoreen tyttöystävänsä Tadejan. Saksalaiset ovat autokansaa ja Henrikilläkin on täällä Bernissä auto mukanaan. Matkaa Bernistä Stuttgartiin on linnuntietä vain 250km, mutta tiet mutkittelevat sen verta paljon, että aikaa matkantekoon kuluu nelisen tuntia liikenteestä ja pissataukojen määrästä riippuen. Kun Sveitsin naurettavilta 120 kilometriin tunnissa rajoitetuilta moottoriteiden korvikkeilta päästään Saksan kolmikaistaisille asfalttipelloille, nousee matkanteon keskinopeus näppärästi 140 kilometriin tunnissa. Ohitsemme syöksähteli kulkuvälineitä, joita yleensä ihastellaan lehdissä tai elokuvissa ja näin kuinka toinen toistaan upeammat perävalot pakenivat kohti edessä siintävää horisonttia kuin olisimme kököttäneet paikallamme keskellä moottoritietä. Pikainen vilkaisu Opel-merkkisen pikkunäppärän kauppakassimme nopeusmittariin totesi kuitenkin nopeudeksemme reilun 130km/h ja nyt kun asiaa miettii jälkikäteen tarkemmin, rungon tasaisen repivä tutina sekä moottorin tuskainen rääkyminen viittasivat samansuuntaisiin lukemiin.

Daimler-Benzin autotehtailla on Benz-citynä tunnettuun kaupunkiin hyvin suuri vaikutus. Mersun merkkejä on näkyvillä kaikkialla ja yllättäen samalla merkillä varustetteja autoja liikkuu ruuhkaksi asti myös kaduilla. Tehdas palkitsee työntekijöitänsä tuntuvilla alennuksilla tuotteistaan ja se näkyy - tuntuu kuin joka toisella tyhjäntoimittajalla olisi allaan auto, josta suomalainen hyvin menestyvä toimitusjohtaja näkee kosteita päiväunia. Sunnuntaisin sitten ulkoilutetaan kakkosautona olevaa Porchea ja ajellaan mummolaan kaffelle pitkin tasaisia ja suoria teitä. Kateellisella suomalaisen on syytä pysytellä kaukana tästä pienuuttaan autolla kompensoivien elvistelijöiden kaupungista, jos haluaa säilyttää edes rippeet suloisesta illuusiosta, jonka mukaan pihalla ruostuva yhdeksänkymmentäluvulla valmistettu dieselveturi on oikeastaan ihan kelpo menopeli, joka palvelee mallikkaasti vielä useita vuosia suomen routaisilla maanteillä.

Asustelimme viikonlopun Hendrikin isosiskon luona Degelbach-nimisessä kaupunginosassa. Hänellä oli asuttavanaan kolme huonetta ja keittiö vanhan kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Asunto oli tilava ja sisältä huomattavasti paremmassa kunnossa kuin mitä rappukäytävä antoi halkeilevine seinineen ymmärtää. Kylpyhuonejärjestely oli tavallisesta poikkeava suihkun ollessa keskellä keittiötä. Stuttgartin vanhoihin taloihin on kuulemma tyylinä rakentaa suihku keittiöön, jossa viemäröinti ja vesijohdot ovat valmiina. Lämmin vesi suihkua varten saadaan aikaiseksi erillisellä boilerilla ja muovisen suihkukopin lattiassa olevaan viemäriin napsautetaan sähkötoiminen imu päälle suihkuttelun ajaksi. Keittiö muutettiin kylpyhuoneeksi tarpeen vaatiessa, eikä järjestely tuntunut alkuihmetyksen jälkeen kovinkaan kummalliselta. Vessa oli tietysti omassa huoneessaan, joskin pesuallas nökötti keittiössä suihkukopin vieressä. Vessanpytty oli keskieurooppalaista mallia, jolle ominaisesti pytty on muotoiltu siten, että istuinosan alapuolella on myös takaisinloiskahduksen estojärjestelmänä tunnettu tasanne, johon tuotos asettuu näytille sievään kekoon siltä varalta, että se halutaan tarkastaa ennen viemäriin huuhtelua. Ihmettelen, että miltä hyvälaatuisen prosessijätteen pitäisi näyttää ja mitä hyötyä sen tarkastamisesta voi olla? Ruokavaliotaan on ehkä hyvä pitää silmällä, mutta voisiko olla niin, että kun huomaa tonkivansa säännöllisesti omia jätteitään, ei huonosti toimiva ruuansulatus ehkä ole se kaikkein suurin ongelmista.

Koska oli perjantai-ilta päätimme piipahtaa keskustassa ihmettelemässä paikallista yöelämää. Stuttgartissa suurinta suosiota nauttivat illanviettopaikat eivät kuulemma ole pubeja, klubeja tai baareja, vaan kutsuvat itseään Lounge-nimellä. Ainakaan Jyväskylässä en ole vielä nähnyt samantyylisiä paikkoja, joskaan en ole juuri kaupungin uudempiin kuppiloihin tutustunut. Eräs yökerhoista jossa aioimme vierailla osoittautui niin fiiniksi ettemme päässeet sisään vaikka olimme selvin päin, siististi pukeutuneita, eikä klubi ollut edes täynnä. Ovimiehet on ohjeistettu olemaan hyvin tarkkana asiakaskunnan sukupuolijakaumasta ja kun ryhmämme koostui kahdesta tytöstä ja neljästä pojasta, ei sisälle ollut asiaa. Poikaporukan on viikonloppuisin lähes mahdotonta päästä sisään ilman naispuolista seuralaista. Koska ovimiehen suku oli selvästi laskeutunut puusta alas melko myöhään, eikä mukaan ei sattunut yhtään banaania, päätimme luovuttaa ja suunnata kohti paikkoja jonne tunsimme olevamme tervetulleita rahoinemme. Jostain löytyi paikallisten taloustieteiden opiskelijoiden kekkerit, jonne myös meidät laskettiin sisään viiden euron sisäänpääsymaksua vastaan.

Paikka oli trendikäs ja tarjolla oli järkihintaista juomaa, koreita ihmisiä ja aavistuksen liian lujalla soivaa musiikkia, josta oli aamulla muistona ikävä tinnitus säestämässä pienen hörökorvaisen krapulapeikon askareita tämän istuessa hajareisin päälaellani vasara kourassaan. Kun yritin nousta sängystäni, iski se kaksi käsin pienellä vasarallaan keskelle otsaani ja jatkoi paukuttamista kunnes ymmärsin asettua takaisin makuulle hikoilemaan. Muutaman vaivalloisen tunnin jälkeen peikko saatiin häädettyä tukevalla aamupalalla ja pääsimme liikkeelle vilkkaaseen keskustaan.

Hiusten leikkaaminen on Bernissä kallista, joten ajattelin, että hurautetaan tukkaa lyhyemmäksi astetta edullisemmin Benz-cityn sykkeessä. Koska saksankielentaitoni on vielä ”ein bier bitte”-tasolla, en oikein osannut kuvailla kuinka haluan kallisarvoiset karvani muotoiltavan ja kun kampaaja-neito ei osannut englantia oli katastrofi lähellä. Henrdik tuli onneksi tulkkaamaan tapahtumaa ja homma saatiin alta pois. Sakset eivät nähtävästi kuuluneet tämän käsityöläisen repertuaariin, koska lähes koko operaatio suoritettiin kampaa ja konetta käyttäen. Ei sinänsä mikään yllätys, että lopputulos oli lyhyempi kuin alunperin tarkoitin. Toisaalta karvaahan se vain on ja kasvaa vielä takaisin.

Päivää oli jäljellä kampaajan jälkeen vielä pitkästi. Koska kaupat Stuttgartissa menevät lauantaisin kiinni vasta kuuden ja kahdeksan aikoihin, riittää shoppailuaikaa perusteellisemmallekin kauppakierrokselle. Hendrik ja Tadeija suunnistivat kaupasta toiseen ja vaatesäkit kainaloissaan lisääntyivät ja kasvoivat joka vierailulla. Itselläni oli tavoitteena löytää kunnolliset kengät ja jotain lämmintä Bernin sumuista talvea varten eli shoppailuni oli hyvin tarvelähtöistä. H&M, Zara, toinen H&M, Diesel, kolmas H&M, Sportarena – kaupat ja brändit vaihtuivat, mutta tuntui kuin tuotteet olisivat pysyneet aikalailla samoina kaiken aikaa. Itse löysin urheiluliikkeen alennushyllystä kengät, joita olin ihaillut Outokummun Tornion tehtaiden ajoneuvohuollon kahvihuoneessa kesällä 2004, kun luin AutoBild-lehteä kahvin tippumista odotellessa. Merrelin markkinointipäällikkö tuskin odotti kuluttajilta kovin suurta sitoutumista puolen sivun kenkämainokseen käytettyjen autojen lehdessä, mutta jostain syystä tykästyin kenkiin juuri tuon mainoksen perusteella. Kesällä 2004 kengät maksoivat yli 120€, joten sijoitus jäi silloin tekemättä. Nyt alennushyllyssä kiilteli kokoa 43 oleva pari menneen kesän mallistosta ja hintakin oli pudonnut 70 euroon. Urheiluliikkeen kassakone kilahti ja kaupasta käveli ulos lyhyttukkainen poika, jalassaan ruskeat, kolme vuotta vanhat, irvistelevät nahkakengät. Olisin halunnut vaihtaa uudet kengät heti jalkaani, mutta koska Hendrik ja Tadeija naureskelivat minun olevan kuin innostunut pikkupoika, päätin käyttäytyä kuin pikkupoika ja laittaa uudet kengät nolona takaisin pussiin.

Kellon lähestyessä kuutta alkoi myös mukanani olevien ammattiostajien into hiipua. Jalkoja väsyttää, vessahätä on jo kova, nälkäkin olisi, vaatesäkit tuntuvat raskailta ja ihmisvilinäkin alkaa jo ärsyttää. Ulkona alkoi jo hämärtää ja osa kaupoista alkoi jo sulkea hiljalleen oviaan. Nautimme tavimarkkina-alueella vielä motilliset Gluweiniä, joka on nähtävästi sama kuin suomalainen glögi tai hehkuviini ja lähdimme harhailemaan kohti parkkipaikkaa lämpimän alkoholin kohistessa lähes tyhjästä mahalaukusta suolen limakalvoille, sieltä verenkiertoon ja lopulta keskushermostoon sekoittamaan väliaikaisesti viestintää. Kannoimme tavarat autoon ja aloimme kartan ja puhelimessa olevan ledivalon avulla suunnistaa kohti Degelbachia ja siellä sijaitsevaa Lidliä. Kauppa löytyi melko helposti ja nopeiden ruokaostosten jälkeen asetuimme takaisin Henrikin siskon, Ricardan asunnolle väsyneinä mutta onnellisina. Vaikka oli lauantai, olivat kaikki samaa mieltä siitä, ettei illalle kannata suunnitella paljoakaan ohjelmaa. Suihku, iltapala ja elokuva olohuoneessa kuulosti riittävän haastavalta. Seuraavana päivänä olisi tiedossa 350km tutiseva automatka takaisin Berniin ja sikäläiseen opiskelijan arkeen palaaminen.

Jostain syystä mielikuvani Saksasta ja saksalaisista on ollut melko ennakkoluuloisen kuivakka. Yleisessä tiedossa on saksalaiset turistit, jotka tyhjentävät hotellin buffetin, varaavat aurinkotuolit pyyhkeillään ja mölyävät muita turisteja tönien, mutta tuskin perussaksalainen paljoa suomalaisesta eroaa. Minusta Stuttgart vaikutti kansainväliseltä 600 000 asukkaan kaupungilta, jossa on siistiä ja viihtyisää. Itse asiassa, kun istahtaa päiväsaikaan kauppakadun varressa olevalle penkille ja katselee ympärilleen on vaikea sanoa onko näkymä Helsingistä, Tukholmasta tai Zürichista. Samat kaupat ja samanlaisia ihmisiä juoksentelemassa päättömästi valtavan vaatekaupan, McDonaldsin ja kahvilan välillä. Solariumissa ruskettuneen rouvan talutushihnassa oleva pieni valkoinen koira äheltää pökälettä kadunkulmassa ja viisivuotias katutaiteilija soittaa rumpuja veljensä säestäessä haitarilla. Tätähän se on kaikkialla. Eksotiikka ja erikoisuudet kuihtuvat lopulta aika pieniksi eroavaisuuksiksi kun Suomea vertaa Saksaan, Sveitsiin tai Itävaltaan. Kun vielä kielen oppisi ja rieskaa saisi niin eroa tuskin edes huomaisi.

15.11 Zürich

Kävin siis vierailulla Zürichissa 4-6.11 perjantaista sunnuntaihin. Matkaa sinne täältä Bernistä on junalla alle tunti, joten matkan taittaa vaikka tupakkavaunussa yskien. Sveitsiläiset elävät ja kuolevat sätkä suupielessä käryten ja melko monessa vaunussa saa edelleen polttaa ilman rajoituksia. Menomatkalla istuin samassa vaunussa univormuihin sonnustautuneiden varusmiesten kanssa, jotka olivat ilmeisesti palaamassa kertausharjoituksista. Pojat joivat reippaanlaisesti olutta ja tupakkaakin kului miehekkäästi. Tunnin junamatkan aikana savu ehti tarttua ylläni oleviin vaatteisiin sekä repussani oleviin tavaroihini ja Zürichiin päästyäni haisin kokonaisvaltaisesti eltaantuneelle tuhkakupille. En ymmärrä miksi jotkut tulevat vielä erikseen tupakoimattomien puolelta savun sekaan sytyttelemään omaa savukettaan, Heikonlainen ilmastointi mahdollistaa erittäin tehokkaan passiivisen tupakoinnin, joten jos tupakat ovat päässeet loppumaan, riittää että marssii tupakkavaunuun, haukkoo muutamaan kertaan paksua ilmaa keuhkoihinsa ja taas jaksaa istua varttitunnin aloillaan rummuttelemassa hermostuneesti pöytää uutta tupakantuskaa odotellessa.

Syy Zürichin vierailulleni oli kaupungissa järjestetyt Suomalainen kekkerit. Juhlissa piti olla esiintymässä suomalainen rap-artisti ASA ja juhlapaikalla oli luvassa muutakin suomalaiselle kulttuurille ominaista kohellusta. Sain kutsun Jyväskylästä kotoisin olevalta kollegaltani Sari Kuukkaselta eli tuttavallisemmin Kuukkasen Sarilta. Hän oli armeliaasti majoittanut minut jo kerran aikaisemmin luokseen ja ilmeisesti olin käyttäytynyt siivosti koska kutsu kävi uudemmankin kerran. Kun iltasella lähdimme etsimään juhlapaikkaa satoi tietty vettä ja ilma oli muutenkin koleahko. Vajaan tunnin mittaisin tuloksettoman suunnistuksen jälkeen sateen kastelemat jalat pakottautuivat englantilaisen oloiseen pub/yökerhoon josta käsin otimme yhteyttä muihin suomalaisia, jotka olivat jo siirtyneet alkuillan juhlapaikalta kaupungin sykkeeseen. Ilta sujui nopeasti suomeksi huudellessa ja aamuviideltä nautitun kebabin jälkeen patja ja makuupussi tuntuivat maailman parhailta keksinnöiltä heti naisen ja höyryveturin jälkeen.

Lauantai-aamun herätys oli puolenpäivän aikoihin. Tukeva muna-pekoni-kahvi-aamiainen antoi voimia lähteä ulos kaupungille ihmettelemään suurta ja kallista maailmaa. Vaikka tässä vaiheessa elettiin marraskuun alkua, oli joulukoristeita jo viritetty sinne tänne pitkin näyteikkunoita. Veikkailen, että Zürichin liikkeet kuluttavat joulukoristeisiin pienehkön pohjoismaisen valtion maanpuolustuskulujen suuruisen summan joka vuosi. Tosin nyt vasta verryteltiin hillityillä jouluvaloilla ja muutamalla keskisuurella joulupukki & porolauma-kuvaelmalla. Koska opiskelijan tarpeet ja budjetti ovat rajalliset en varsinaisesti ostanut juuri mitään. No urheiluliikkeestä kolme paria mustia sukkia ja kirjakaupasta avaimenperän. Ruokaan ja juomaan kului sitten enempi rahaa, mutta kylläpä viini ja juusto sitten maistuikin joka frangin arvoisesti. Iltasella vielä elokuviin, jossa kävimme ihmettelemässä Elisabethtown-nimisen mukavan, mutta melko yhdentekevän rainan, jonka jälkeen alkoikin jo väsyttää. Sunnuntaina sitten herätys oli hyvin myöhään ja illalla takaisin junalla takaisin Berniin. Erittäin mukava reissu kansainväliseen ja tyylikkääseen kaupunkiin. Bernin vaihtareiden kanssa on jo alustavasti ollut puhetta Zürichin varsinaisen jouluhässäkän katsastamisesta. Toivottavasti ei jää vain puheeksi.

4.11 Junalla kouluun

Taitoin siis koipeni jalkapallopelissä tämän viikon maanantaina. Nyttemmin olen päässyt parantumisprosessissa jo ”vaihtaa väriä kerran päivässä”-vaiheeseen ja tällä hetkellä kierrossa on luumun sininen. Nilkka on edelleen turvoksissa mutta väristä ja rumasta ulkonäöstä ei tunnu olevan arkisessa kävelyssä juurikaan haittaa. Aamuisin on hankalaa päästä liikkeelle, mutta jo matkalla rautatieasemalle voin tuntea kuinka yön aikana korjaantuneet jänteet antavat periksi ja voin kinkata nopeudella, jolla myöhästyn junasta vain muutamalla kymmenellä sekunnilla. En joudu silti odottelemaan järin pitkään, koska junaliikenne on täällä vilkasta. Keskustaan pääsee varttitunnin välein läheisellä Bumbliz Nord-asemalla pysähtyvillä paikallisjunilla ja junamatkan pituuskin on vain vaivaiset 5-6 minuuttia. Asunnoltani rautatieasemalle on matkaa noin 300 metriä ja keskustan päärautatieasemalta yliopistolle matkaa kertyy noin 50-500 metriä riippuen rakennuksesta. Etäisyydet eivät siis ole järin pitkät ja nyt kun olen oppinut käyttämään sekä junia, että busseja, singahtelen kotoa keskustaan nopeasti ja varmasti.

Torstai 3.11 oli rauhallinen, mutta pitkä päivä. Puolenpäivän aikaan piti olla Market driven organisation-nimisen kurssin luento, mutta kun menin kurssille merkityn luentosalin edustalle, oli siellä aivan eri jamit menossa. Kävin yliopiston opiskelijaravintola Mensassa syömässä ja tapasin siellä sattumalta muutaman kaverinkin. Opiskelijaruoka täällä on melko epäterveellistä, kallista ja mutta yllättävän hyvää. Rasvaa tihkuva pihvi ja ranskalaiset perunat juustokastikkeella täyttää mahan noin 4-6 eurolla joskaan hintaan ei sisälly juomaa ja pienehkön tuhkakupillisen salaattia saa vasta eri maksusta. Täkäläiset opiskelijat eivät näytä käyttävän opiskelijaravintoloiden palveluita kovinkaan paljon, vaan hakevat ruokansa mieluummin jostain keskustan lukuisista take off-lounaspaikoista mukaansa. Kelit ovat viimeaikoina suosineet ulkona ruokailijaa yli 20 asteen helteillä ja puistot ovat täynnä myöhäisestä kesästä nauttivista ihmisistä. On suorastaan epäilyttävän täydellistä, että vielä marraskuussa voi hikoilla ulkona vihreällä nurmella t-paitasillaan tallustellen. Tarvinneeko edes sanoa, että päivä kului ulkosalla kahvitellen ja korttia pelaten. Ostimme iltapäivällä puolikkaan grillatun kanan, perunasalaattia ja tuoretta leipää ja marssimme Münsterparkkiin evästelemään. Pimeän saapuessa ilma tietysti viileni nopeasti, jolloin puistossa saksanläksyjen parissa touhuava nuoriso joutui pukemaan takkia niskaansa ja turvautumaan puhelimen lappuun, jotta viimeiset tehtävätkin saatiin pimeässä syysillassa valmiiksi ennen 18:20 alkavaa saksantuntia.

Saksankurssin jälkeen ajelin vielä bussilla yliopiston liikuntahallille jossa yritin opetella käyttämään kalliin oloisia kuntosalilaitteita lihaksistoni hyväksi. Puolitoistatuntisen ähellyksen jälkeen olin väsynyt ja nälkäinen eli molemmat harjoittelun päätavoitteet saavutettiin. Pääsin Saksalaisen Hendrikin kyydissä takaisin kotiin Tscharnergutiin, josta jatkoin heti matkaa kohti illallisporukan kokoontumispaikkaa, Fellergutia. Puolalainen Maria oli kokannut herkullista laatikkoa kesäkurpitsasta, tomaatista ja juustosta. Ruoka oli kevyttä, mutta sitä oli riittävästi. Kun jälkiruuaksi pöytään kannettiin vielä puolen litran olut, oli olo kuin kovemmallakin karjulla. Tulin asunnolleni vasta 12 jälkeen eikä unta tarvinnut tuolloin enää houkutella. Taju lähti sinä siunattuna hetkenä kun posken iho kosketti lättänää untuvatyynyä ja pirullisesti virnuileva nukkumatti ohjasi nukkuvan mieleni suoraan yliväsymys-osastolle, jossa yön tunnit vierähtivät sekavissa merkeissä. Ystävät ja tuttavat puuhastelivat surrealistisissa maisemissa ja muutama kissanpentu koetti alituiseen varastaa polkupyöräni. Perjantai-aamu tuli nopsaan ja puhelin alkoi rääkyä jossain ovelta sängylle johtavan vaatejonon alla.

Tästä kun pääsen jaloilleni niin syön jotain, painelen keskustaan, ostan muutaman postikortin ja keksin sitten lennosta jotain tavattoman hyödyllistä ja kehittävää. Illalla suuntaan kohti Zürichia, jossa paikalliset suomalaiset ovat kuulemma järjestämässä Suomi-aiheisiä kökkäjäisiä. Tulen takaisin Berniin, joko lauantaina tai sunnuntaina riippuen kuinka pitkään karjalanpiirakoita piisaa.

1.11 Arkea päivä kerrallaan

Elo täällä on alkanut asettua uomiinsa. Päivät sujuu vakiintuneeseen tahtiin ja luennotkin ovat vihdoin alkaneet tälle lukukaudelle. Illat kuluu kavereiden kanssa ruokaillessa, pingistä pelatessa ja elokuvien parissa. Nyttemmin olen aloittanut myös "oikeita" urheiluharrastuksia pingiksen lisäksi. Olen käynyt muutamaan otteeseen juoksentelemassa lähipuistossa, piipahtanut kuntosalilla ja pelaillut pari kertaa sisäjalkapalloa.

Olimme eilen viisihenkisen Bern-out joukkueemme kanssa yliopiston urheiluhallilla pelaamassa sisäjalkapalloa. Reilunkokoinen sali oli jaettu nostoseinillä kolmeen osaan ja vapaamuotoiseen turnaukseen osallistui noin kymmenisen joukkuetta. Häkkipalloksi ristityssä sisäfutiksessa on periaatteessa samat säännöt kuin perinteisessä jalkapallossa, joskin urheilijamaisen käytöksen sijasta suosiossa tuntuu olevan vankilaympäristöön soveltuva agressiivinen pelityyli. Ensimmäinen peli päättyi tasan 1-1 ja seuraavat kaksi voitimme murskalukemin. En ole pitkään aikaan harrastanut jalkapallon tai sählyn kaltaista nopeatempoista palloilua ja välillä tuntui että oksennan keuhkoni pihalle. Slovenialainen Martin loukkasi jo ensimmäisessä pelissä koipensa, joten pelasimme kaikki pelit ilman vaihtomiestä.Syke huiteli lähellä kahtasataa ja aloin pehmentyä melkolailla. Liiallinen repiminen kostautui löysinä nivelinä ja niinhän siinä kävi että nopeassa sivuttaisliikkeessä astuin vasemman nilkkani päälle ja kaaduin naamalleni keskelle salia, jossa sitten ryömin ja röhkin muutaman minuutin tuskissani. Sain kengän pois jalastani ja kinkkasin pukuhuoneeseen, jonne jalkapallokerhon pitäjä toi minulle jäitä jalan päälle laitettavaksi. Kinkkasin vielä Fellergutiin illalliselle ja painuin sitten kotiin. Illalla ennen nukkumaanmenoa jalka oli erityisen kipeä. Koetin jäähdytellä sitä kylmällä pyyhkeellä, joka ei auttanut sen kummemmin kipuun tai turvotukseen mutta sai sänkyni näyttämään yökastelijan makuupaikalta. Aamuun mennessä jalka turposi hieman lisää ja tällä hetkellä kävelen hyvin hitaasti kinkaten.

Asiasta arpakuutioon, Saksalainen Hendrik kävi eilen huoneessani ja oli todella hämmästynyt. Kuten olen jo aikaisemmin purnannut, Tscharnergutin tornitalossa oleva tukikohtani on soman asumuksen sijasta yksi 15m2 huone ympäröitynä steriileillä valkoisilla seinillä. Ikkunoiden edessä roikkuvat vastenmieliset verkkoverhot ja herkkiä skandinaavisia varpaitani kutittelee ruskea kokolattiamatto, jota saan niistän aamuisin keuhkoistani. Spartalaisen yksinkertaista huonetta on täyttämässä ainoastaan sänky, kirjoituspöytä, pieni hylly ja ulko-oven vieressä pesuallas. Hän oli kuulemma menossa lähiaikoina Ikeaan ja aikoi raahata minut mukanaan hankkimaan jotain sisustustarvikkeita joilla saisin sellini näyttämään enemmän kotoisalta. Tietty askeettisuus toisaalta viehättää tällaisessa elämänvaiheessa, enkä tottapuhuen kaipaa tällä hetkellä mitään tiettyä tavaraa tai huonekalua. Kun muutin tavarani pois Jyväskylästä, huomasin kuinka valtavasti minulla oli turhaa rojua, jota en ikinä käytä tai tarvitse. Vein siis kaiken tarpeettoman Kyläjokeen noin kuukausi ennen Berniin lähtöäni ja harjoittelin elämistä rinkkani sisällön turvin. Kunhan asunto on jollain tavalla kaulustettu, keittiöstä löytyy astiasto ja taisteluvälineet, ei alhaisella budjetilla elävä opiskelija paljoa muuta tarvitse. Vaatteet, peseytymisvälineet ja Applen ibook - Siinäpä ne tärkeimmät.

Avasin itselleni pankkitilin maailman suurimmasta yksityispankista UBS:stä. Nyt on sitten minullakin Sveitsiläinen numerotili, jonne voin piilottaa miljardini jos niitä jossain vaiheessa sattuu jostain siunaantumaan. Tili on opiskelijoille suunnattu maksuton halpisversio, joten joudun sulkemaan tilini kun lähden takaisin kohti kotisuomea heinäkuussa 2006. Sain silti käyttööni täysverisen nettipankin, maksukortin ja käyttö- ja säästötilin. Säästän melko paljon käsitettelymaksuissa kun siirrän suurehkon summan kertarysäyksellä paikalliselle tililleni, josta sitten makselen vuokrat ja muut menot.

Istun yliopiston päärakennuksen alakerrassa olevassa mikroluokassa. Täällä on kuuma ja huoneen ominaistuoksu tuntuu olevan hienostunut hien ja suolikaasun yhdistelmä, joten otan ja lähden huitelemaan kohti raikasta ulkoilmaa. Illalla ohjelmassa on saksan peruskurssi ja myöhemmin fondue-illallinen keskustassa sijaitsevassa ravintolassa. Melko kallista, mutta kuten Kroatialainen Nikola jo sujuvasti hokee, "elama onn!".

23.10 La cuisine finlandaise

Ensimmäinen viikko Bernissä tuntui kestävän ikuisuuksia. Varsinkin ensimmäisinä päivinä kun en tuntenut ketään, enkä tiennyt minne mennä, päivät olivat viikon mittaisia. Nyttemmin ajan virta on kiihdyttänyt vauhtiaan ja päivät suhisevat ohi molemmilta puolilta päätä ihan samanlaiseen tahtiin kuin ennen lähtöä Suomessakin. Vaihto-oppilaat tuntevat toisensa jo melko hyvin. Enää ei tarvitse jännittää ja koettaa tutustua ihmisiin yhtä intensiivisesti kuin aikaisemmin, vaan on helppoa viettää aikaa kuin vanhojen tuttujen kesken.

Olen touhunnut suurimman osan vapaa-ajastani omalta asunnoltani noin viiden minuutin kävelymatkan päässä olevassa Fellergutissa. Väki siellä on sosiaalista ja ruuanlaittoporukan kesken on ollut hauskaa. Illallisporukka on nyt vaihtelevasti 6-9 hengen suuruinen ja menneen viikon menuut olivat lähes kaikki syömäkelpoisia. Jonkun pitäisi tosin ottaa puheeksi se tosiasia, että maailmassa on tiettävästi muutakin syötäväksi kelpaavaa kuin pelkkä spagetti erinäisissä muodossa. Kiinalainen nauhamakaroni ja italialainen tagliarini on todellisuudessa täysin sama pasta eri paketissa.

Sunnuntaina oli minun vuoroni kokata. Illallisporukan jäsenet ovat kotoisin Sloveniasta, Kroatiasta, Puolasta ja Tsekeistä ja vasta nyt huomasin että muilla on keskenään melko samanlainen keittiökulttuuri taustallaan. Tässä ryhmässä Suomalainen ”pottuja perunoilla”-keittiön kasvatti on aikalailla kummajaisen roolissa. Muiden kokkaukset ovat minun mielestäni olleet epätavanomaisia ja nyt kun minä ajattelin pelata varman päälle kaikkein yksinkertaisimmalla perusruualla, sain enemmän kysymyksiä raaka-aineista, mausteista ja koostumuksesta kuin kaikki tähänastiset kokit yhteensä.

Koska ryhmämme oli aikaisempien yhteisten illallisiemme aikana osoittautunut nälkäiseksi heinäsirkkaparveksi en edes yrittänyt hienostella, vaan päätin tehdä helppoa arkiruokaa. Päädyin mielikuvituksettomasti jauhelihakastikkeeseen ja spagettiin eli pysyttelin edelleen surullisenkuuluisalla pastalinjalla. Selvästikään heillä ei ole kotipuolessa normaalisti tarjolla vastaavaa kastiketta, koska osa pyöritteli harmaata massaa lautasellaan hyvin varoen, aivan kuin peläten että se saattaisi syttyä tuleen tai muuttua käärmeeksi varoittamatta kesken aterian. Muutama ruokailijoista oli täysin vakuuttunut, ettei ketsuppia voi laittaa spagetin päälle ja asiasta piti keskustella yllättävän pitkään ennen kuin sain tehdä omalle annokselleni luonnottomuuksia kaatamalla muutaman nökäreen ketsuppia jauhelihakastikkeen ja spagetin sekaan. Sittemmin kun he olivat ottaneet riskin ja yleensä maistaneet kastiketta sain kuulla kuinka se itse asiassa oli melko hyvää ja kuinka he voisivat ehkä ottaa sitä vähän enemmänkin. Kattilat tyhjentyivät nopsaan ja kastike oli hyvää, mutta kaikesta huolimatta minulle jäi tunne, että osa porukasta ei silti pitänyt sitä muille kuin vangeille ja varusmiehille kelpaavana muonana. Jos suomalaisen arkikeittiön pyhä kolmiyhteys makaroni, jauheliha ja ketsuppi tuntuu järjenvastaiselta sotkemiselta niin miten he suhtautuisivat mämmiin ja hirvenkieleen? Oli myös todella työlästä saada heidän uskomaan, että suomessa yleisin ruokajuoma on maito ja perunat syödään useimmiten keitettynä ranskalaisten sijaan. Luulivat, että yritän olla hauska.

Jälkiruoka noudatti samaa idyllistä suo, kuokka, Jussi-teemaa pannukakkujen ja mansikkahillon muodossa. Äiti opetti minulle tämän helpon ja herkullisen reseptin ennen lähtöäni Sveitsiin, mutta ehdin harjoittelemaan valmistamista vain kerran Kyläjoessa. Olin hankkinut kaupasta perjantaina pelkästään voita, koska kaikkea muuta pitäisi kuulemma löytyä yhteisistä kaapeista. Kun olin sunnuntaina aloittamassa pannukakun tekemisen huomasin, että osa raaka-aineista oli joko kuollut tai kadoksissa. Maito oli muuttunut piimäksi, sokeria ei ollut kuin pölyn muodossa, kananmunat oli syöty, jauhot oli Nikolan lukitussa kaapissa ja Nikola itse ties missä. Pelkästä suolasta ja voista ei pannukakkuja paljoa tehdä, joten jouduin kerjuulle. Sain kananmunia ja jauhoja Iranilaiselta mieheltä ja Puolalainen kaveri sponsoroi kokkaustani litralla maitoa. Pölysokerin piti kelvata paremman makeutusaineen puutteessa.

Pannukakku ei kohonnut, ei kuplinut asiaan kuuluvalla tavalla eikä lopputulos ollut muutoinkaan erityisen kuvauksellinen. Vertailukohdan puuttuessa uunista olisi tosin voinut tulla ulos vaikka tuorekurkun muotoinen pökäle, jota olisin sitten väin jääräpäisesti väittänyt suomalaiseksi uunipannukakuksi, eikä kellään olisi ollut asiasta parempaa tietämystä väittää vastaan. Kukaan ruokailijoista ei siis ollut aikaisemmin nähnyt tai maistanut pannukakkua tässä muodossa. Katselin kuinka he leikkasivat pannarista palan, sotkivat siihen mansikkahilloa, työnsivät sen suuhunsa, pureskelivat hetkisen korostetun varovaisesti ja pysähtyivät räpyttelemään silmiään. Itselläni oli vielä spagetti kesken, enkä ollut ehtinyt maistaa vielä yhtään palaa, joten ajattelin, että nyt muuten Frimanin poika meni reseptinsä kanssa mettään jotta lepikko soi. Olin jo selittämässä kuinka raaka-aineet olivat mitä sattuu ja uuni huonokuntoinen kun tilanne osoittautuikin täysin päinvastaiseksi. He itse asiassa pitivät pannukakusta todella paljon ja olivat vain aidosti yllättyneitä, että pohjoisen periferian kasvatti kykenee miellyttämään vaativaa Sysieurooppalaista makuhermostoa näin kokonaisvaltaisesti. Pannari oli minustakin hyvää ja koko pellillinen meni kaupaksi kyselemättä. Pyysivät oikein reseptiä itselleen. Pisteet kotiin.

19.10 Rypäleitä kurkussa

Tiistai-iltana kurkkuni alkoi tuntua karhealta ja aloin epäillä, että olen tulossa kipeäksi. Tulin kotiin voimattomana ja väsyneenä ja kaaduin jalat suorana sänkyyn nukkumaan. Yleensä riittää että ruumiinlämpöni nousee yli 37 asteen kun tunnen kuinka olen sairas ja pahoinvoiva. Voi olla, että olin yön aikana hivenen kuumeinen, koska huone muuttui jossain vaiheessa nestemäiseksi ja muutama lumiukko tuli sängyn jalkopäähän pelaamaan pokeria ja kertomaan roiseja vitsejä.

Kun katselee keittiömme astiakalustoa, joka lepää löyhkäävänä märällä tiskipöydällä, vilkaisee jääkaappiin jossa kasvaa rehevästi horsmaa, ottaa huomioon vanhat kokolattiamattomme ja sen, että jos tiskirättiämme ei pian heitetä menemään, vaatii se kohta YK:n ihmisoikeuksien julistuksen ulottamista myös itseensä, ei enää ihmetytä, että vähän nenä valuu ja kurkussa tuntuu olevan rypäleitä. Äiti on opettanut poikaansa ja teroittanut kuinka käsiä täytyy pestä, jotta bakteerit eivät pääse leviämään. Näissä olosuhteissa käsien pesemisen merkitystä kerroksemme hygieniatasoon voisi verrata siihen, että ydinvoimalan talonmies Unkarin arolla keväällä 1986 pyrkii käyttämään säännöllisesti deodoranttia estääkseen ydinlaskeuman leviämisen.

Internet-yhteys on taas pätkinyt. En ole uskaltanut valittaa asiasta talomme asukastoimistoon, koska johtajattarena toimiva suohirviö suhtautui aikaisempiin yhteydenottoihini avoimen vihamielisesti. En ole ainoa joka ongelman kanssa painii, vaan on yleisesti tiedossa oleva tosiasia, että erityisesti iltaisin verkko toimii oman oikukkaan mielensä mukaisesti. Alakerran Shaun kävi kysymässä neuvoa koska työasemansa ei enää suostunut nousemaan verkkoon. Kävi ilmi, että hän ei ollut päivittänyt konettaan moneen kuukauteen, ehkä vuoteen ja laite suorastaan kuhisi matoja, troijalaisia ja spywarea. Asensin koneelle muutaman perussoftan, laitoin windows updaten surisemaan ja suosittelin päivittelemään käyttöjärjestelmän ja suojaohjelmat aika ajoin. Aloin miettiä, että ei ole ihme että verkko pätkii jos talossamme olevat parisataa konetta on yhtä hyvin suojattuja kuin Shaunin kone. Matoiset koneet tukkivat verkon turhalla liikenteellä, eikä verkon resurssien lisääminen auttaisi pitemmän päälle yhtään, koska kohta saastuneet työasemat täyttäisivät myös lisäkaistan. Maksan internet-yhteydestä 15 frangia kuukaudessa ja vaikka hinta ei ole kummoinen, oletan yhteyden toimivan moitteettomasti. Olisi kuitenkin vastatuuleen kusemista yrittää saada asiaan mitään muutosta asukastoimistoon valittamalla, joten otan siis rennosti, enkä pasko henkseleitäni poikki mokoman pikku ongelman vuoksi. Voisin muutoin viestiä suomessa majaileville laumani jäsenille vaikka pullopostilla, mutta kun Sveitsillä ei ole edes rannikkoa!

18.10 ich arbeites nicht, ich bin ein student.

Päivät sujuvat verkkaisesti, koska varsinainen lukukausi ei ole vielä alkanuti. Tahti tulee toivon mukaan muuttumaan tiiviimmäksi 24.10 kun talvilukukausi nytkähtää virallisesti liikkeelle. Kävin keskustassa hoitamassa asioita ja ilokseni huomasin, että yliopiston kansainvälinen toimisto oli vihdoin saanut hankittua minulle opiskelijakortin. Olivat sitten onnistuneet suttaamaan jo valmiiksi tumman kuvan ja nyt kortin ylänurkkaan on sitten painettu etäisesti ihmisen hahmoa muistuttava silhuetti, joka näyttää passikuvan sijasta huomattavasti enemmän sormenjäljeltä.

Viimeviikolla sää oli aurinkoinen, mutta nyt alkaa olla jo kylmempi. Taivaalta tulee ajoittain vettä ja pilviä tuntuu riittävän loputtomiin. Kroatialainen Nikola kyseli, millaista suomessa on näin lokakuun puolenvälin aikoihin ja kerroin hänelle, että varmaan kylmimmillään ollaan käyty jo nollassa, joskin päivällä on lämpimämpää. Yleensä kun vaihtarit kyselevät Suomesta, kerron totuudenmukaisesti että Suomessa on tällä hetkellä luultavasti sata astetta pakkasta ja noin seitsemän metriä lunta. Tuntuu hassulta, että he epäilevät minua kun kerron että talvella on viikko pimeää putkeen, eikä kesällä saa nukuttua kun aurinko möllöttää taivaalla yötä päivää. Skeptisyyttä herättää myös tarinat siitä, että suurin osa suomalaisista hankkii perinteisen ajokortin lisäksi poroajokortin, eikä karhu ole meillä pohjoisessa ollenkaan harvinainen lemmikkieläin. Röyhkeimmät kyseenalaistavat myös faktat siitä, että ruokavaliomme koostuu pääasiassa huoneenlämpöisestä hirvenlihasta ja että saunassa on oltava vähintään 120 astetta lämmintä jos suomalainen aikoo ottaa hien muutoin kuin riehumalla.

En osaa vielä käytännöllisesti katsoen yhtään saksaa. Opiskelin kieltä vuoden kahdeksannella luokalla, mutta koska saksanopettajamme oli pelottava natsi, päätin karata keskitysleiriltä ja keskittyä englannin opiskeluun. Kun hain Erasmusvaihtoon viime keväänä, mainitsin, että englanninkieleni on sujuvaa, tulen toimeen ruotsiksi ja jäisin ehkä eloon jos minut tiputettaisiin hyvin matalalla lentävästä helikopterista saksankieliseen maahan. Tällä perustelulla sain paikan Bernistä, jossa puhutaan kyllä saksaa, mutta sellaisella murteella, että äidinkielenään saksaa puhuvat tuntevat itsensä täysin ummikoiksi keskustellessaan paikallisten kanssa. Tänne tullessani tiesin, että kiitos sanotaan saksaksi danke ja entschuldigen tarkoittaa anteeksi. Kävi kuitenkin ilmi, että Bernissä kiitetään ranskaksi sanomalla merci, joten viisikymmentä prosenttia kielitaidostani osoittautui täydellisen käyttökelvottomaksi.

Yliopisto maksaa kielitaidottomalle suomalaiselle saksan alkeiskurssin yksityisessä kielikoulussa ja ensimmäinen tunti järjestettiin tänään tiistaina. Kurssilla oli lisäkseni vain seitsemän muuta oppilasta, joten ryhmä on melko pieni ja intiimi. Saman pöydän ääressä istui mm. brasilialainen jalkapalloilija, Sveitsiläisessä pankissä työskentelevä irlantilainen, ranskalainen kieltenopettaja, kroatialainen liikunnanopettaja ja nähtävästi espanjasta kotoisin oleva työtön rakennustyömies. Oppitunnin aiheena oli tällä kertaa numerot 1-20, aakkoset ja aivan kuin siinä ei olisi kylliksi, myös itsensä esitteleminen. Katselin suu auki kuinka aikuiset ihmiset taantuivat viisivuotiaan tasolle ja suorastaan kilpailivat siitä, kuka muistaa mikä olikaan se numero joka tulee kuutosen jälkeen. Brasilialainen jalkapalloilija oli hienoisesti pulassa voimakkaan espanjankielisen aksenttinsa kanssa, mutta muutaman kertauksen jälkeen hänkin selkeästi osasi todeta ”Ich bin Huan Pablo. Ich arbeites nicht, ich bin eine Fußballspieler..” Työtön rakennustyömies Pedro näki kunnioitettavasti vaivaa saadakseen opettajattareltamme puhelinnumeron, mutta ei sitten osannut kirjoittaa numeroa ylös kun hän sen saksaksi luetteli. Pettymys oli suuri, mutta nyttemmin hän on hyvin motivoitunut saksalaisten numeroiden opiskelija. Parituntinen sujui mukavasti ja jatkan kurssilla tiistaisin ja torstaisin seuraavan 10 viikon ajan. Kurssin opettajana toimii neiti Claudia Dick, joka on muuten ollut Suomessa vaihdossa kokonaisen vuoden ja osoittautui muutenkin Suomifaniksi. Asiat voisivat olla huonomminkin.

Tunnin jälkeen Nikola kutsui jälleen kerrokseensa syömään. Martin oli tehnyt lättyjä ja ne olivat todella hyviä sekä hillolla, että suklaatöhnällä täytettyinä.

17.10 Typerä suomalainen ei osaa käyttäytyä

Olin varannut itselleni pyykkivuoron talon kellarista aamu yhdeksän aikaan ja kaduin sitä heti kun puhelin rääkäisi ensimmäisen herätyspiippauksensa. Kävin puolialasti ja unisena sullomassa pyykit koneeseen ja marssin keittiöön syömään. Pyykkikoneeseen piti ostaa 50 frangin sirukortti jota tarjotaan koneelle ennen ja jälkeen pesun. En tajunnut saksankielisistä pesuohjeista paljoakaan ja sävelsin lonkalta ohjelman pyörimään, kunnes näin seinällä myös englanninkieliset ohjeet. Tein ilmeisesti jotain oikein, koska pyykit tulivat ajallaan koneesta ulos, ehjinä, puhtaina ja märkinä. Kellarissa on pesukoneiden lisäksi myös kaksi kuivausrumpua, joista toisessa oli tällä kertaa pyörimässä untuvatyyny ja kuusi tennispalloa. En tiedä miksi enkä jäänyt ottamaan selvää. Ilmeisesti joku homeopaattista jonglöörausta harrastava Beetlehemin taikuri haluaa ladata pallonsa liike-energialla.

Siivosin huoneeni ja lähdin kaupungille ilmoittautumaan kielikurssille. Tapasin keskustassa Kroatialaisen Nikolan joka neuvoi kielikurssille ilmoittautumisessa ja tiesi kaupungin kalleimman kielikurssin. Ylipisto maksaa kurssin, joten en suostu vastaanottamaan mitään muuta kuin ensiluokkaista opetusta. Kävimme myöhemmin kahvilla keskustassa ja hän kutsui minut heidän luokseen toiseen opiskelijataloon illalliselle. Itäisen Euroopan väki on perustanut illallisringin, jossa jokainen kokkaa vuorollaan. Porukassa on kuusi jäsentä ja nähtävästi minä olen nyt seitsemäs. Tällä kertaa ruokana oli pastaa maustettuna tuorekurkulla. Sapuska maistui nälkäisille ruokailijoille ja maku oli mieto mutta miellyttävä. Kokkina hääräsi Puolasta, Kroatiasta tai Slovakiasta kotoisin oleva Tadeja. Ruuan yhteydessä opetin väelle seurallisesti suomalaisia kirosanoja. Ilta sujuikin sitten rattoisasti perkeleen ja saatanan raikuessa itäeurooppalaiselaisittain painottaen.

Menimme junalla keskustaan muutamalle oluelle Les Amies-nimiseen baariin. Vein takkini paikan alakertaan ja menin ylös tilaamaan itselleni juotavaa. Pyysin baarimikolta ilmeisen typerästi ”a pint of lager, please” ja sain vastaukseksi äärimmäisen huvittuneen ja hämmästyneen kiljahduksen ”A PINT OF LAGER?!”. Koko baari tuntui hiljentyvän, musiikki lakkasi soimasta ja tuntui kuin kaikki kuppilan konkkanokat olisivat kääntyneet katsomaan minua hengitystään pidätellen. Hetken luulin, että olin kyseenalaistanut baarimikon seksuaalisen identiteetin, koska hän oli selvästi ärsyyntynyt ja yhtä aikaa aggressiivisen huvittunut. Tiskillä vieressäni huojunut nuorehko pukumies yhtyi ihmettelyyn ja he naureskelivat hetken kustannuksellani Berninsaksaksi korahdellen. Pahoittelin selvästi tökeröä käytöstäni sanomalla ”Im sorry, umm..could I have something to drink, please..”. Hienoisesti humalainen pukumies mutisi punaviinilasilleen kuinka englantilaiset aina pyytelevät kaikkea anteeksi. Vastasin hänelle olevani suomesta, mutta tämä oli selvästi tehnyt jo johtopäätöksensä koska vastauksena oli pelkkää silmien pyörittelyä ja loppua kohden nousevalla äänenpainolla kiekaistu ”AND..?!” Baarimikko virnisteli ettei heillä ole tuoppeja mutta melko isoja laseja kylläkin. Hän antoi minulle lasillisen olutta ja annoin hänelle rahat. Kävelin hyvin hämmentyneenä alakertaan murjottamaan posket punaisena ja sydän ylikierroksilla käyden. Vaikka minä tilaisin vastasyntyneitä peltohiiriä valkoviinillä täytetyssä kusipotassa, ei oleta saavani vastaukseksi vittuilua yhdeltäkään pitkätukkaiselta nappisilmältä, vaan nöyrän pahoittelun, koska valkoviini sattuu juuri tällä hetkellä olemaan lopussa ja lopuksi ehdotuksen, joka sisältää kusipotan, peltohiiriä ja pullollisen talon parasta punaviiniä. Bernin yöelämä on kuulemma melko rauhallinen. Juuri hetki sitten se rauhoittui yhden surkean kuppilan verran lisää.

16.10 Sunnuntaina puistossa

Nukuin pitkään, heräsin, katsoin videolta Jerry Seinfeldin Im telling it for the last time-standup-shown ja menin keittiöön jossa kokkasin vaihteen vuoksi itselleni pastaa ja tomaattikastiketta. Juttelin keittiössä Sveitsiläisen Dianan kanssa ja kerroin edellisestä illastamme kaupungilla. Hän pyrskähti nauruun kun kuuli, että olimme olleet pitkän siivun illasta Pery Barissa, joka on kuulemma erityisen suosittu homppeliväestön keskuudessa.

Olin elänyt melko epäterveellistä elämää koko menneen viikon, joten elimistöni alkoi hiljalleen kiljua ulkoilmaa ja liikuntaa. Bratwurstit ja olut kertyy ihon sisäpuolelle tytiseväksi massaksi ja selkärankani alkaa hiljalleen muistuttaa viipurin rinkeliä jatkuvasta koneen ääressä kyyhöttämisestä johtuen. Melko lähellä Tscharnergutia, eli taloa jossa asun, on metsäalue, jonne on merkitty kuusi erilaista juoksu- ja hiihtolenkkiä. Lyhin on 2kilometrin paikkailla, medium on noin 7km ja pisin reitti on jopa 17km. Kävin kesällä Torniossa aika paljon juoksentelemassa, mutta urheilu jäi pois kuvioista vetelän yliopistoelämän ottaessa ohjat taas käsiinsä. Nyt olisi aikaa korjata tilanne. Ulos mennessä ilma tuntui melko viileältä ja shortsit tuntuivat aluksi riittämättömiltä, mutta hetken juostuani viileyttä ei enää huomannut. En tuonut Suomesta tullessani pitempiä ulkoiluhousuja, koska totta puhuen ainoat verkkarini ovat armeijan aikaiset ja suurin osa housujen kankaasta on jäänyt jonnekkin matkan varrelle.

Puisto oli kuin suoraan poliisi-tv:n ”raiskaaja liikkuu Anjalankosken suunnalla”-dramatisoinnista repäisty hämärine puskineen ja syrjäisine puistonpenkkeineen. Vaikka ulkona oli valoisaa, suodatti puiden oksat suurimman osan valosta ja reitillä oli paikka paikoin melko pimeää. Juoksentelu tuntui kuitenkin mukavalta pitkästä aikaa ja kun tarpeeksi juostuani löysin takaisin kotiinkin, oli lenkki mielestäni onnistunut.

15.10 Lauantai-ilta kaupungilla

Heräsin erittäin myöhään ja tein sen ihan tahallani. Metallikaihtimet ikkunoissa sulkevat huoneen kaikelta ulkomaailmalta ja kun olen huolellisesti jättänyt puhelimesta herätyksen pois ei autuuttani häiritse mikään. Ponnistelin kaikin voimin, ettei mieleen olisi tullut ajatuksia kaikista niistä kivoista asioista joita ulkona tehdä raikkaassa syysilmassa. Tietysti jossain vaiheessa on pakko nousta vessaan, laittaa huppari päälle, kävellä käytävälle ja sujahtaa nopeasti vessaan uteliaiden kerroskavereiden ”how are you?”-tiedusteluja vältellen. ”Ei teitä kuitenkaan kiinnosta, kunhan haluatte estää minua menemästä uudelleen nukkumaan. Pysykää kaukana, minä menen nyt kuselle tuonne vessaan, hoidan asiani seisaaltaan vaikkei saisi, pesen kädet vasta omassa huoneessani ja pyyhin käteni omaan pyyhkeeseeni, koska tuo yhteiskäytössä oleva riepu haisee viemäriltä!” Makoilin sängyssä vielä hetken mutta uni ei enää maistunut.

Ruokavalio täällä kaukana poissa on tähän asti ollut aika yksitoikkoinen. Ostin kaupasta pastaa ja tomaattisosetta, koska ne olivat lähestulkoon ainoat pakkaukset, jotka tunnistin. Vaikka olen ollut täällä vasta viikon, alkaa ainainen pastansyönti maistua jo hivenen puulta. Keittiö sinänsä on siisti, joten siellä voisi kokkailla enemmänkin, mutta ongelmaksi muodostuu hyvin pienet säilytystilat. Jokaiselle asukkaalle on varattu pienehkö lukollinen lokero ja yksi kerros jääkaapissa. Minulle käyttööni on armeliaasti annettu jääkaapin alaosasta vihanneslokerot, joiden tilavuus on puolet pienempi kuin minkä tahansa muun hyllyn. Tunnen kuinka verisuoni ohimollani alkaa pullistua...

Päivä kului kauppareissuun ja harjoitteluraportin viimeistelyyn. Sovimme muiden Erasmuksien kanssa, että tapaamme iltasella Bumbliz Nordin rautatieasemalla ja menemme keskustaan irkkubaariin oluelle. Olimme samassa pubissa aikaisemmin viikolla pelaamassa bingoa ja paikka vaikutti rennolta paikalta, jossa on helppo oppia tuntemaan muita vaihtareita. Pöytäämme kerääntyi puolalaisia, kroatialaisia, unkarilaisia, brittejä, tanskalaisia ja sakkana pohjalla muutama suomalainenkin. Illan aikana sain mm kuulla, että Mika on tytön nimi saksankielisissä maissa, koska nimi päättyy a-kirjaimeen. Selittää hyvin sen, miksi kaikki Sveitsistä tulleet kaavakkeet ja sopimukset oli nimetty Frau Frimanille. Join illan aikana kaksi tuoppia olutta ja jaoin Suomalaisen Mikon kanssa lautasellisen ranskalaisia. Tapasin pubissa myös muutaman suomalaisen tytön, jotka olivat olleet jo useamman vuoden Bernissä töissä. Toinen heistä on nyt myös opiskelemassa yliopistolla ja on siis Erasmusopiskelijana.
Lähdimme irkkupubista puolenyön aikaan ja kokeilimme muutamaan yökerhoa, joista ensimmäinen, Cuba Bar, oli ahdas ja savuinen. Olimme myös vaaleahkon ihonvärimme kanssa selvästi vähemmistössä, joten vaihdoimme kohteliaasti paikkaa viereiseen Pery Baariin, jossa pääsimme sentään istumaan. Baarissa levyjä soittanut DJ oli taitava mutta musiikki kummallista. Ilta kului kuitenkin nopeasti ja hyvin pian kello olikin varttia vaille kebabkioski. Tulimme kotiin Moonliner-bussilla, joka tuntui kiertävän jokaisen Bernin lähiön ennen pysäkkiämme Bumbliz-Beetlehemissä.

14.10 15m2 kokolattiamattounelmaa

Koska en ole vielä aloittanut kielikurssia ja varsinaiset opinnotkin alkavat vasta 24.10 sain nukkua pitkään hyvällä omallatunnolla. Heräsin 11 aikaan ja istahdin koneen ääreen. Olin viimekesän töissä Outokummulla Torniossa ja olin sopinut Tietojenkäsittelytieteen laitoksen kanssa, että kirjoittelen harjoittelujaksolta 10-sivuisen harjoitteluraportin ja saan vastineeksi muutaman opintoviikon, ehkä 5. Kirjoittelin harjoitteluraporttia melkein koko iltapäivän ja sain sen melko hyvälle mallille. Jos lauantain aikana saisin sen kokonaan valmiiksi niin olisipa sekin poissa jaloista.

Huoneeni on siis 13. kerroksessa ja täältä on hyvät näkymät melko pitkälle. Ikkuna on pohjoiseen päin, joten näkymät on muutamaa kerrostaloa lukuun ottamatta melko vihreät ja metsäiset. Jos asuisin toisella puolella käytävää, näkyisi ikkunasta hyvällä ilmalla Berner Oberlandin lumihuippuiset vuoret, jonne on matkaa kartalta katsottuna noin 50km. Eteläpuolen huoneissa on myös parvekkeet, joten selvästi asun täällä slummipuolella. Vuokrani on kuitenkin jonninverran halvempi - pitäköön vuorensa ja parvekkeensa. En polta ja kokolattiamattoja on vaikea tuuletella, joten en menetä paljoakaan.
Ikkunoiden edessä on paksut, metalliset, alaslaskettavat kaihtimet, jotka suodattavat todella tehokkaasti meteliä ja auringonvaloa. On hyvin vaikea sanoa, onko ulkona hurrikaani vai kaunis auringonpaiste jos kaihtimet ovat alhaalla. Yhtenä aamuna heräsin veden lotinaan ja ajattelin, että nyt tämä Sveitsin luonto näyttää todelliset kasvonsa. Avasin kaihtimet ja silmiä auringonpaisteessa siristellen totesin, että taitaa olla joku viereisessä huoneessa suihkussa. Sveitsiläisten perusteellisuuden tuntien kaihtimet suodattavat auringonvalon ja metelin lisäksi myös ydinsodan ja maailmanlopun.

Perjantai-iltana oli lapinpolt..tarkoitan saksalaisen tytön syntymäpäivät ja olimme päättäneet kokoontua hänen kerrokseen viettämään syntymäpäiviä. Kokoonnuimme 10. Kerrokseen pitkän pöydän ääreen ja söimme spagettia ja tomaattikastiketta, jälkiruuaksi suklaa- ja porkkanakakkua. Tarjolla oli myös venäläistä banaanille maistuvaa kakkua, jossa ei ollut käytetty banaania. Banaanikakku oli riittoisaa. Itsekin nieleskelin pientä nökäretta noin vartin ajan. Istuskelimme iltaa ja tutustuimme toisiimme. Erikoista oli, että suomalaiset tuntuivat olevan vähiten humalassa. Puolenyön aikaan menimme junalla keskustaan jossa tarkoituksemme oli löytää Silo niminen yökerho, joka oli paikallisista klubeista halvin ja nimenomaan halvin. Sisäänpääsymaksua ei ole toisin kuin sveitsiläisissä yökerhoissa yleensä. Huhut kertovat, että yökerhoon saattaa joutua maksamaan 10-15€ pelkästään sisäänpääsymaksua.

Silo oli pieni ja savuinen paikka täynnä ihmisiä. Erikoista oli se, että en ole ikinä nähnyt yhtä siistiä vessaa yhdessäkään suomalaisessa baarissa. Paikka oli muuten aika ränsistynyt, mutta vessa oli puhdas ja hyvässä kunnossa. Ei haissut, eikä ollut lavuaarit täynnä oksennusta toisin kuin esimerkiksi Tornion Kaupunginhotellissa aivan normaalina tiistai-iltapäivänä. Tulin kotiin muiden kanssa kahden jälkeen liikahtaneella Moonliner-bussilla. Istuin Kroatialaisen Erasmuskoomikon vieressä ja viisastelimme koko matkan bussin etuosassa partioineen turvamiehen kustannuksella. Kroatialainen Nikola tiesi myös hyvän kielikurssin ja hyvällä tuurilla aloitan sen jo ensi tiistaina. Mukava ilta.

13.10 Mjiister Friiimaaan!

Porukat lähettivät taloudellisen selvityksen faksilla talomme asukastoimistoon, josta menin sitä heti yhdeksän aikaan hakemaan. Kyselin faksia kohteliaasti tiskiltä kun omaan työhuoneeseensa eristetty toimiston johtajatar pomppasi huoneestaan ja huutokäveli minua kohti niin, että oli pakko perääntyä pari askelta. ”Mjiister Friiimaan, piiiz loook to yör meilpooks!” Olin lähettänyt asukastoimistoon muutaman sähköpostin, jossa valittelin netin pätkimistä, mutta en ollut saanut vastausta heiltä. Nyt tämä rouvashenkilö tuohtuneena selvitti minulle kuinka heiltä oli oikein kahdesta kolmeen kertaan käynyt huoltomies koputtelemassa minun ovelle, koska heidän järestelmänsä toimii hienosti ja minun työasemani on todennäköisesti epäkunnossa jos nettiyhteys ei toimi asianmukaisesti. Koska en ollut saanut minkäänlaista vastausta sähköposteihini, oletin että asialle ei ole tarkoitus tehdä mitään. Nyt minua syytettiin siitä että en ole ollut kotona kun varta vasten on käyty ovella koputtelemassa. Mistä minä voin tietää, että täällä on iltaisin ulkonaliikkumiskielto täysin mielivaltaisesti ihmisten oviin koputtelevien huoltomiesten varalta! Otin faksin postilokerostai, kiitin ja mutisin jotain, että katotaan millon oon kotona ja että joo laitan vaikka sähköpostia...noita

Poliisiasemalla homma hoitui nopsaan nyt kun paperit oli kunnossa. Kävin 11 aikaan puistossa katselemassa ihmisten touhuamista ja söin take-away vaunun ruokalistalta kiinalaista kanaa ja nuudeleita. Myöhemmin tulin kotiin ja nukuin päiväunet. Taas.

12.10 Mika maahanmuuttoviranomaisilla

Päivän epistolan oli tarkoitus olla seuraavanlainen: Maahanmuuttovirastossa paperit kuntoon ja oleskelulupa kouraan, Erasmusrahojen haku jostain yliopiston lukuisista toimistoista ja iltapäiväksi keskustaan kävelylle. Päivä lähti menemään helvettiä siinä vaiheessa kun menin poliisiasemalle ja sain kuulla, että olen unohtanut toimittaa selvityksen taloudellisesta tilanteestani. He kun haluavat varmistua siitä etten tule Sveitsiin rahattomana kerjuulle. Kävi ilmi, että helpoiten homman saa hoidettua siten, että porukat Torniosta lähettää faksilla kirjeen jossa vannovat tukevansa minua 1500 sveitsin frangilla kuukaudessa Sveitsissä oleskeluni ajan. Homma menisi väkisinkin huomiseen. Kävin kuitenkin hakemassa rapiat 800 Sveitsin frangia yliopiston kassalta ja tallustelin keskustaan katteleen maisemia.
Nettiyhteys pätki koko illan, joten kämpillä oli hivenen tylsää. Päätin ottaa ihan lyhyet torkut palautuakseni päivän kävelystä. Heräsin reilun tunnin päästä pää sekaisin kuin muurahaiskeko kevätsiivouksen aikaan. Kirjoittelin porukoille ”joo me maksetaan kaikki”-kirjeen pohjan ja laitoin sen pätkivän nettiyhteyden kautta mesellä Jarille.

Bernissä aloittaa tänä syksynä noin 75 uutta Erasmusopiskelijaa. Suomalaisia on jopa 6 joten ei tässä nyt ihan täysin ummikkona maailmalla tarvitse olla. Suomalaiset vaikuttavat olevan jopa melko aktiivisia illanviettoihin osallistujia, koska jossain vaiheessa iltaa käy usein niin, että kieli lipsahtaa suomen puolelle ja ihan ymmärrettävästi lapinpolttajat ja itävalta-unkarin keisarit ovat vähän ymmällään. Tähän asti on kuitenkin puhuttu sosiaalisesti englantia ja hyvä niin. Suomen lisäksi muita kansallisuuksia on kirjavasti: Saksa, Unkari, Englanti, Kroatia, Kiina, Venäjä, Sveitsi, Tanska, Espanja ja monia muita. Ranskalaisia, Ruotsalaisia tai Norjalaisia ei ole näkynyt.

11.10 Kamalasti ulkomaalaisia täällä!

Heräsin melko väsyneenä, eikä oikein tuntunut mukavalta nousta sängystä. Menin keittiöön ja paistoin itselleni tukevasti kananmunaa ja pekonia. Arvelin, että tulen pyörimään koko päivän kaupungilla ylimääräinen energia voisi olla tarpeen. Keittiössä tapasin toisen sveitsiläisen tytön, jonka kanssa juttelin aikomuksistani päivälle. Tarkoitukseni oli vierailla kansainvälisessä toimistossa ja hoitaa asiat kuntoon ulkomaalaisviraston kanssa. Kyselin häneltä reittiä rautatieasemalle ja voi olla, että vaikutin täysin toivottomalta, koska hän hetken mietittyään totesi, että voisi yhtä hyvin näyttää minulle reitin asemalle ja näyttää junien toiminnan muutenkin.

Keskustaan päästyäni menin kv-toimistoon kysymään paikallista Erasmusyhteyshenkilöäni Stefan Ackermannia. Hän ei ollut vielä tuolloin tavattavissa ja sain kuulla, että saisin odottaa kolmisen tuntia. Lähdin käveleskelemään kaupungille tutustumaan keskustaan. Sää oli edelleen todella hieno. Aurinko paistoi ja ihmisiä oli paljon liikkeellä. Menin keskustassa sijaitsevalle Bärnenplazelle, jossa oli jonkinsortin markkinat meneillään. Sotilasorkesteri soitti, ihmiset söivät ulkona lounastaan, muutama tyyppi pelasi jättimäistä shakkia ja torikauppiaat tekivät kauppaa. Ostin muutaman postikortin ja palan hasselpähkinä-vaniljasuklaata torin läheltä olevasta kaupasta ja käveleskelin ympäriinsä. Muutaman tunnin vaeltelun jälkeen aloin olla todella väsyksissä. Kävelin yliopiston vieressä olevaan puistoon ja asetuin selälleni puiselle divaanille puiston laitaan. Aurinko paistoi lämpimästi ja vaikka puisto on aivan rautatieaseman yläpuolella, ei meteliä oikeastaan ollut juurikaan. Säpsähdin hereille noin vartin päästä ja silmiäni hieroen koetin päästä takaisin todellisuuteen. Olin nukahtanut divaanille kuin pikkuvauva.

Vaikka päivä oli ollut mukava ja asiat olivat päällisin puolin hyvin, olin hieman hermostunut, että en tutustuisi muihin erasmusopiskelijoihin, koska en voinut osallistua saksankurssille olemattoman kielitaitoni vuoksi. Onhan Bern ihan kiva paikka, mutta yksin ollessa siitä on ehkä vaikeampi nauttia. Tallustelin kohti kv-toimistoa, jossa sain jälleen kerran kuulla, että Stefan ei ole tavattavissa. Istahdin odottelemaan ja kohta paikalle tuli muutama muukin Erasmus-opiskelija. Toinen oli pitkä ja karvainen poika oli nimeltään Antonio, kotoisin Espanjan itärannikolta ja toinen pieni vaalea tyttö Saksasta. Jutustelu alkoi sujua aika nopsaan ja kv-toimistossa asioinnin jälkeen menimme kolmestaan kahville läheiseen opiskelijaruokalaan. Molemmat olivat mukavia ja puheliaita tyyppejä.

Olin tavannut jo Jyväskylässä Mehtälän Katrin, joka on toinen Jyväskylästä tuleva erasmus. Olimme hänen kanssaan yhteydessä messengerilllä ja sain kuulla, että kielikurssilaiset aikoivat istua iltaa meidän talossamme muutamaa kerrosta ylempänä. Piipahdimme Antonion ja Janinen kanssa asuntoamme lähellä olevassa Coop-kaupassa ostamassa hieman olutta, sipejä ja viinirypäleitä illanistujaisia varten ja menimme paikalle kahdeksan aikaan illalla kuten oli sovittu. Kerroksen 19 olohuoneessa oli jo istuskelemassa kymmenkunta tyyppiä, joista valtaosa oli tyttöjä. Itse asiassa minun ja suomalaisen Mikon lisäksi paikalla ei ollut ketään muita miehenpuolia. Istuskelimme ja juttelimme niitä näitä muutaman tunnin ajan. Osa joi viiniä tai olutta, osa pitäytyi mehulinjalla. Kun tulin myöhemmin takaisin omaan huoneeseeni olin jälleen hyvin väsynyt. Pää tyynyn, taju pois ja unta aamuun asti.

10.10 Ensimmäinen maanantai

Maanantai-aamuna touhusin kaikenlaista yksin keittiössä. Tapasin mukavan Unkarilaisen pojan, joka kohteliaasti keitti minulle kupin kahvia ja tarjosi myös suklaata. Olin hivenen pihalla keittiön ja yhteisten tilojen käytön suhteen ja taisin osua kerroksessa osuvan Sveitsiläisen tytön äidinvaistohermoon, koska hän lupautui näyttämään minulle tien bussipysäkille ja sitäkautta myös Bernin keskustaan. Bussipysäkki on aivan talomme vieressä, joten kyyti oli aika simppeli oppia nyt kun joku vaivautui näyttämään tien. Junaa en vielä oppinut käyttämään, mutta ajattelin, että ehkä jo seuraavana päivänä kokeilisin rautateiden toimivuutta paikallisliikennevälineenä.

Maanantaina asioin ensimmäistä kertaa yliopiston päärakennuksen toimistossa, josta sain kartan ja suunnan yliopiston kansainväliseen toimistoon. Kansainvälisessä toimistossa minulle kerrottiin, että kontaktihenkilöni Stefan Ackermann ei ole tänään tavoitettavissa ja että minun tulisi tulla tiistaina uudelleen. Sain myös kuulla, että saksankielen tasoni on niin kamala etten voi osallistua Erasmusopiskelijoille tarkoitetulle intensiivikurssille. Sain ohjeet käydä kyselemässä yksityiseltä kielikursseja järjestävältä taholta kurssien hintoja ja aikatauluja. Yliopisto kuulemma maksaa saksankielen peruskurssini kustannukset, joka näin äkkiseltään kuulostaa melko mukavalta. Katotaan nyt pääsenkö ilmoittautumaan jollekkin kurssille. Kävin tekemässä kielikokeen yksityisellä Migros-nimisellä kielikurssilla, mutta tämän kielikurssin aikataulut näyttäisivät menevän päällekkäin taloustieteellisen tiedekunnan kurssien kanssa. Asiaa selvitellään.

Piipahdin myös pikaisesti taloustieteellisen tiedekunnan yhteyshenkilö Philip Ackermannin luona. Hän oli mukava ja rento heppu joka kertoi kursseista ja niille ilmoittautumisista. Asia hänen kanssaan tuli hoidettua melko nopeasti. Tulin kotiin viiden aikaan todella väsyneenä. Olin kävellyt koko päivän ympäri keskustaa, mennyt väärällä bussilla ihan väärälle puolelle kaupunkia, tullut takaisin keskustaan, ottanut oikean bussin kohti kotia, käynyt ekaa kertaa ruokakaupassa jossa en erottanut olutpulloa ruokaöljypullosta, tullut kotiin, paistanut bratwurstia pannulla, todennut että se ei kypsy ollenkaan, laittanut nämä valkoiset makkarat uuniin, jossa ne poksahtivat keskeltä halki, mutta osoittautuivat lopulta ihan syötäviksi ja lopulta popsinut makkarat ketsupin kera. Olin melko poikki. Kun pääsin omaan huoneeseeni, kaaduin sänkyyn, nukuin tunnin, heräsin, kokeilin nettiä, se toimii, juttelin Marin ja Jarin kanssa, pesin hampaat ja laitoin uudelleen nukkumaan melko väsyneenä. Asioiden hoitaminen ja jatkuva käveleminen on osoittautunut raskaaksi sekä hekisesti, että fyysisesti. Olen ollut kuitenkin hyväntuulinen jopa väsyneenä, eikä masennus tai koti-ikävä ole päässyt vielä yllättämään. Oikeastaan olen ollut melko yllättynyt reippaasta asennoitumisestani uuteen ympäristöön. Kaiken kaikkiaan alku on ollut paljon helpompi kuin oletin. Kai se on kiinni asennoitumisesta...

Matka Sveitsiin ja ensimmäiset päivät

Lähdin Jyväskylästä bussilla kohti Helsingin lentoasemaa olo hieman krapulaisena edellisen illan läksiäisistä johtuen. Nukuin suurimman osan matkasta ja vasta Helsinki-Vantaan lentoasemalla piti ensimmäistä kertaa keskittyä matkustamiseen lähtöjärjestelyiden hoitamiseksi. Toiminta lentoasemalla eteni ongelmitta ja hyvin pian huomasin istuvani lentokoneessa matkalla Zürichiin.

Lentokoneen laskeuduttua 15minuuttia etuajassa lähettelin ”hengissä ollaan”-viestit Marille ja Äitille, ilmoitin Sarille perillä olostani ja lähdin etsimään rinkkaani matkatavaroiden palautuspaikalta. Rinkka tipahti hihnalle ensimmäisten joukossa ja lähdin kävelemään kohti lentoaseman kellarissa sijaitsevaa rautatieasemaa. Ostin liput tiskiltä, jossa minulle myytiin 24 tunnin lippu, jolla sai ajelle kaikilla Zürichin julkisilla ajoneuvoilla seuraavan vuorokauden ajan. Juna löytyi kerrosta alempaa ja lähti välittömästi kohti keskustaa kun istahdin penkkiin. Matkan alku sujui siis todella sujuvasti, eikä matka tuntunut pitkältä, koska nukuin suurimman osan matkasta.

Junamatka lentoasemalta Zürichiin kesti kymmenisen minuuttia. Istuin vastapäätä ketjussa polttavaa väsyneen näköistä miestä, joka alkoi loppumatkasta jutella kanssani. Juttelimme mm. Haglöfsin takistani, jonka leikkauksesta ja istuvuudesta hän tuntui tykkäävän.
Sari tuli minua vastaan päärautatieasemalle, josta oli noin 15 minuutin kävelymatka asunnolleen. Kämppä oli todella hyvällä paikalla aivan keskustassa. Perille päästyämme heitin tavarat Sarin huoneeseen, kävin tervehtimässä Sarin veljeä Juhaa ja Itävaltalaista Johannesta, jotka olivat myös vierailemassa Sarin luona. Pikaisen suihkussakäynnin ja vaatteidenvaihdon jälkeen menimme talon ylimpään kerrokseen, tai pikemminkin koko rakennuksen katolle, jossa oli todella mahtavan näköalan tarjoava kattoterassi. Söimme uunissa paistettuja sämpylöitä tomaatti-herkkumössötäytteellä ja sulatetulla mozzarellalla päällystettynä. Pöydässä oli myös olutta, viiniä, erilaisia juustoja ja hapankorppuja, jotka menivät tehokkaasti kaupaksi. Ilta oli lämmin ja vasta puolenyön aikaan alkoi tulla hieman vilpoinen, mutta silti huppari riitti lämmikkeeksi. Paikalle tuli myöhemmin myös Sarin työkaverit, joiden kanssa piipahdimme läheisessä pikkubaarissa muutamalla oluella. Ilta oli todella miellyttävä ja huomasin puhuvani englantia jännittämättä ja melko sujuvasti – jopa usean oluen jälkeen! Yöllä vielä pikaiset kebabit vatsantäytteeksi ja nukkumaan.

Sunnuntai alkoi tukevan muna-pekoni-kahvi-jogurtti-tuoremehu-aamiaisen nauttimisella. Lähdimme käymään Zürichin yläpuolella kohoavalla kukkulalla puolentoista tunnin vaellusretkellä, jonka lopuksi huipulla olevalla ravintola-alueella nautittiin kevyehkö välipala oluen ja bratwurstin muodossa. Kun olimme saattaneet Johanneksen junalle kävin ostamassa itselleni Halbtax ja Gleis 7-kortit, joilla saan huomattavia alennuksia Sveitsin sisäisessä junaliikenteessä. Ensimmäisen kerran pääsin nauttimaan alennuksesta matkallani Zürichista Berniin – en maksanut matkasta mitään. Gleis 7 kortilla kaikki ilta seitsemän jälkeen liikahtelevat junat ovat ilmaisia. Sinne jäi Zürich ja matka kohti Berniä alkoi. Sarille suuri kiitos pehmeästä laskeutumisesta vieraaseen maahan!
Saavuin Bernin rautatieasemalle noin yhdeksän kantturoissa karkeasti arvioiden. Kun ei suosiolla junia tai busseja ruvennut löytymään, päätin näyttää Sveitsille mistä poro kakkii ja hurautin taksilla koko viiden kilometrin matkan asunnolleni Studentenlogierhaus Tscharnergutiin. Hintaa tuli melko paljon, mutta ei sitä yömyöhään kovin pitkään kehtaa vieraassa maassa hölmönä pööpöillä. Avaimen sain ulko-oven viereisestä automaatista koodin syöttämällä ja pääsin onnellisesti sisään. Voin kertoa, että päivä oli fyysisesti hyvin väsyttävä. Sammuin välittömästi pään koskettaessa tyynyä.

Asun Studentenlogierhaus Tscharnergutissa, joka on paikallisen opiskelija-asuntosäätiön omistama 20-kerroksinen talo. Huoneeni on 13. Kerroksessa, jossa minulla on 15m2 huone. Jaan vessan ja suihkutilat muiden kerroksessa asuvien 12 henkilön kanssa. Kerroksessa asuva väki on sekä Sveitsistä, että muualta maailmalta, kaukaisin tulokohde lienee Kiina. Huoneeni on varusteltu sängyllä, pöydällä, pienellä kirjahyllyllä ja jalkalampulla. Huoneessa on myös lavuaari ja vaatekomero. Kokolattiamatto vaatii hieman totuttelua, mutta muuten paikka on melko siisti ja hyväkuntoinen. Ei siis valittamista asunnon suhteen. Asunnon kylkiäisenä tarjotaan 15Chf:n (10€) Wlan-internet yhteyttä, joka toimii aika huonosti ja pätkii ruuhkaisempana aikana. Valitin asiasta sähköpostitse, mutta vaikutta siltä ettei ketään kiinnosta.