sunnuntaina, tammikuuta 29, 2006

29.1 Presidentin valinta

Kävin sitten äänestämässä Presidentinvaaleissa Suomen suurlähetystössä Bernissä. Jotenkin sitä ajattelee, että suurlähetystö olisi piikkilanka-aidalla rajattu kartano paremmassa osassa kaupunkia, mutta tämä oli kyllä ihan kaikkea muuta. Bussilla mentiin ties kuinka kauas keskustasta ja siellä sitten kivuttiin jonkun sortin virastotalon toiseen kerrokseen, jossa heti Kongostanin banaanitasavallan suurlähetystön tilojen vieressä oli ovi, jossa luki sievillä kultaisilla kirjaimilla notta the embassy of Finland. Sisällä oli vanhemmanpuoleinen setä ja täti touhuamassa vaalilipukkeiden, kirjekuorien ja liimapuikkojen kanssa selvästi mielissään pienestä säpinästä. Säpinällä tarkoitan tässä sitä kun paikalla käy jopa kolme ihmistä yhtäaikaisesti ja osalla on vielä sisälläkin pipo päässä! Minusta näytti, että vanhaherra-suurlähettilään olisi tehnyt mieli komentaa meidät jonoon, mutta hajaannuimme oma-aloitteisesti huoneeseen niin, että tiskillä oli vain yksi henkilö kerrallaan. Aivan kuin olisin havainnut hienoisen pettymyksen tämän kasvoilla...

Homma oli melko simppeli niille, jotka olivat ottaneet sinisen vaalilipukkeen mukaansa, mutta itsehän halusin maksimoida äänestyskokemuksen ja jätin lapun varmuuden vuoksi huoneeni pöydälle. Homma ei ollut silti kummoinen. Näytin setälle passia ja sain jonkun sortin lähetekirjeen, johon kaivoin Suomen äänestyspaikkani osoitteen sivupöydällä olevasta äänestyspaikkalistasta, joka oli käytännössä nitojalla niputettu nippu papereita. Saatekirje setälle, äänestyslippu tätiltä, mars koppiin, numero äänestyslappuun, kopista tätin luo tiskille, lappu kirjekuoreen, liimapuikolla kirjekuori kiinni, kirjekuori tätille, tämä laittaa sen toiseen kirjekuoreen, liimaa sen liimapuikolla kiinni, ojentaa minulle ja minä tiputan lapun lopulta jonkinsortin pahvilaatikkoon. Kiitos, hyvää päivänjatkoa ja näkemiin.

Aika pitkän matkan tekee ääneni täältä kaukaa kotosuomeen ja aika monta kirjekuorta pitää vaalivirkailijalla aukaista ennen kuin lipuke saadaan laskettua. Onhan se hienoa kuinka myös minun ääneni otetaan huomioon vaikka asustelenkin vähän kauempana ja järjestelyt äänestykseni mahdollistamiseksi on vähän erikoiset. Kaikki se vaivannäkö ja organisointi muutaman hassun ulkomailla asustelevan suomalaisen äänen vuoksi...

Ja todellinen koomikkohan olisi tietty äänestänyt tässä tilanteessa Aku Ankkaa.

29.1. Olipahan kerran vähän paha olo

Istuskelen nyt kolmatta päivää sisällä koneen ääressä ja touhuan mitä mieleen tulee. Podin perjantaina kevyehkön huuto-oksennustaudin edellisenä iltana nautitun kebabin osoittautuessa herkulliseksi mutta näin jälkikäteen arvioituna ilmeisen syömäkelvottomaksi. Jouduin pinnistelemään pää roskapytyssä useampaan otteeseen ihan kaiken tullessa ruokatorvea ylös. Taisin oksentaa sukatkin jaloistani. Peiliin jos erehdyin katsomaan niin sieltä tuijotti vastaan harmaankalpea raamatullinen peto - silmät kuin kaksi viikon vanhaa viiltohaavaa ja iho täynnä pisamia muistuttavia laikkuja. Äidillä oli kuulemma kasvoissa samanlaisia verenpurkaumista aiheutuneita punaisia pisteitä minun synnyttämisen jälkeen eli aika lujasti on pitänyt ponnistella kumpaisenkin ajallaan. Kahdeksan aikaan illalla olo alkoi tasaantua ja kun kerroksessamme asusteleva puolalainen tyttö antoi muutaman Smecta-vatsatautilääkkeen alkoi vesi ja sittemmin myös ruoka pysyä sisällä. Tämä Smecta muuten maistuu just sille miltä kuulostaakin. Myöhemmin tilasin pitsaa ja katselin voimattomana televisiosta Matrixia. Tulipahan taas kurjuusmittarit kalibroitua.

Tämä viikonloppu meni siis sisätiloissa istuskellen, mutta edellisenä sunnuntaina pääsin laudan kanssa vuorille. Tällä kertaa kohteena oli Adelboden, jonne matkanteko sujui tyypillisen helposti junalla ja bussilla alle kahdessa tunnissa. Snow&Rail-lipulle tuli hintaa 41€ ja se sisälsi sekä edestakaiset matkat, että päivälipun rinteisiin. Mukana oli Lukas (Saksa), Hendrik (Saksa) ja Tadeja (Slovenia).

Sää oli vähän sekalainen pilvien jämähtäessä huippujen ympärille, mutta iltapäivää kohden taivas aukesi ja sain myös vähän väriä naamaan. Laudan kanssa vauhtia alkaa olla melko hyvin ja ensimmäistä kertaa kokeilin myös vaikeiksi merkittyjä rinteitä. Suuri osa päivästä kuluikin sitten näillä vaihtelevimmilla reiteillä ja itseluottamusta laudan kanssa tuli taas reippaasti lisää. Muutaman äkillisen ”kasvot edellä hankeen”-tempun jälkeen tuli mieleen, että ehkä se kypärä ei ihan niin lällyjen jätkien kapistus olekaan. Ostoslistalle pääsi myös laskettelulasit, joita ilman ei yksinkertaisesti näe mitään tuulen, auringon ja lumen pommittaessa herkkiä skandinaavisen sinisiä silmiäni. Sain ihan hyvät lasit lainaksi Lukakselta, mutta silti muutamassa kohdassa varjon ja valon leikki aiheutti täydellisen sokeuden rinteen muodoille. Muikkusukellukset eivät olleet erityisen kaukana.

Iltasella kuuden tunnin ulkoilun jälkeen olin erittäin väsynyt ja vetelä. Kuin joku olisi poistanut selkärankani, laittanut tilalle piimää ja vielä lisäksi hakannut lihaksiani jäisellä lohella. Nukahdin kotimatkalla junassa ja vähän ennen Berniä herätessäni juttelin sekavuuksia kielellä, jonka koostumus saadaan kun otetaan mielivaltaisesti sanoja suomeksi ja englanniksi, sotketaan keskenään ja ripotellaan väliin sattumanvaraisesti Sveitsiläisiä paikannimiä. En tajunnut itekkään mitä selitän, mutta olipahan kanssaihmisillä valokuvauksellisia ilmeitä.

Vielä Sveitsin rautatieverkoston hienoudesta ja Bernin hyvästä sijainnista sen verran, että eräänä rauhallisena iltana päätimme lähteä käymään Zürichissa kahvilla. Junalipuista ei tarvinnut maksaa frangiakaan Gleis-7-kortin ansiosta. Tästä on ollut puhetta aikaisemminkin, mutta kerrattakoon, että kyseessä on alennuskortti, jonka saa lisäkkeenä vuoden voimassa olevalle Halb-Tax-kortille. Halb-Taxilla saa ostettua junaliput puoleen hintaan ja Gleis-7 lisäpalvelu mahdollistaa klo 19:00 jälkeen matkustamisen ilmaiseksi ilman lippua. Kokonaishinta tälle yhdistelmäkortille on vuodeksi 160€. Erittäin hyödyllinen kapistus, joka maksaa aktiiviselle käyttäjällä itsensä nopeasti takaisin.

Ajelimme Bernistä heti iltaseitsemän jälkeen Zürichiin, jossa ensimmäisenä piti ruokkia nälkäinen matkaseura. Sam’s pizza landissa popsitun perhepizzan jälkeen loikimme muutaman sadan metrin matkan jo entuudestaan tuttuun The Lion pubiin, jossa olin viettämässä iltaa tuossa ennen joulua kun olin matkalla kohti suomea. Erittäin siisti ja sopivan tilava paikka. Nikola ohjasi meidät vielä aikaisemmin katsastamaansa tyylikkääseen kahvilaan, jonne sulauduin kuin seepra leijonalaumaan mustan Gore-tex takkini kanssa. Muu asiakaskunta koostui raskaan päivän päätteeksi rentoutumaan tulleista liikemiehistä ja uranaisista, mutta samalla valuutalla maksava asiakas se minäkin olen. Ei muuta ku pipo pois päästä, leveä hymy naamalle ja ”einen cappuchino, bitte” tarjoilijattarelle niin johan alkaa kuppia kolahdella pöytään.

sunnuntaina, tammikuuta 15, 2006

15.1 Wengen

Sunnuntai. Herätys 5:30. T-paita ja pyjamahousut päälle, peilin eteen irvistelemään, t-paita pois päältä ja uusi yritys, mutta tällä kertaa oikein päin. Intistä mukaan annetut släpärit jalkaan ja tukka pystyssä keittiöön keittelemään vahvaa espressoa, joka herättäisi vaikka Ariel Sharinonin koomastaan. Koko kerros nukkuu syvää unta ja käytävällä leijuvasta vanhan viinan hajusta päätellen muutama kerrostovereistani on tullut vain muutama kymmenen minuuttia sitten kotiin. Siitä tietää heränneensä aikaisin kun aamupalan yhteydessä katselee televisiota ja ainakin viideltä kanavalta näytetään vielä pornoa. Edellisen päivän alppiurheilu kiristelee lihaksia ja silmät ei millään meinaa pysyä auki. Jungfraujochin kupeessa, Wengenissä, järjestetään alppihiihdon maailmancupin pujottelukisa ja sinne mennään suomiporukalla hurraamaan kun naapurin Kalle laskee lujaa keppien välistä. Ylös, ulos ja rautatieasemalle siis. Kun vain saisi kerosiininmakuisen espresson naamariin ja pipo löytyisi jostain...

Noin puolentoistatunnin junamatkan jälkeen saavuimme Wengeniin. Sievä alppikylä on melko pieni ja keskusta on junasta ulos astuttaessa heti nenän edessä. Kisojen kunniaksi lähiseudun nuorista koottu torvisoittokunta veteli liekkipuvuissaan mm. Green Dayta ja muuta ripeää jytkettä kahden reippaankokoisen bassorummun antaessa tahtia. Rautatieasemalta on noin 20 minuutin kävelymatka kilparinteen maaliintulopaikalle, mutta pistelimme sinne tyypilliseen suomihenkiseen pikatikutustahtiin alle kymmenessä minuutissa muita turisteja matkalla ohitellen. Ensimmäisen kierroksen alkaessa kisarinne oli kokonaan varjossa, eikä pilvettömästä säästä huolimatta auringosta näkynyt kuin pieni kultainen reunus korkeimpien huippujen ympärillä. Paikallaan seisoskellessa tuli melko kylmä, mutta pienellä riehumisella veren sai taas kiertämään siedettävästi. Palander laski ensimmäisellä kierroksella viidenneksi parhaan ajan ja junamatkan aikana maalatut pirut Kallen metsään laskemisesta voitiin unohtaa helpottuneena. Olin ottanut mukaan Nikolalta joululahjaksi saamani metsästystorven ja taisin aiheuttaa muutaman turistin äkillisen pöksyjen sotkeentumisen puhaltelemalla siihen aika ajoin ilman varoitusta. Suomalaisia kannustusjoukkoja oli paikalla muutenkin yllättävän runsaslukuisesti ja kovaäänisesti. Hyvä meininki!

Toisen kierroksen alkuun mennessä aurinko oli tullut vuorten takaa esiin ja lämmitti nyt lumen tehostamana kisayleisöä, joka oli määrällisesti moninkertaistunut ensimmäisen kierroksen jälkeen. Kolmekymmentä ensimmäisen kierroksen parasta laskijaa jatkoi seuraavalle kierrokselle ja laskut suoritettiin nyt käännetyssä järjestyksessä parhaat viimeisenä. Ilmeisesti rata oli sieltä hankalammasta päästä kun väkeä suihki puskaan kuin mummoa luistimilla ja melko harva laskijoista pääsi edes hyväksytysti maaliin saakka. Palander pärjäsi onneksemme hienosti ja kakkossijahan sieltä metsästystorvisooloni ansiosta sitten lopulta tuli. Palkintojen jako suoritettiin keskustassa ja pääsimme seuraamaan showta melko hyviltä paikoilla aivan lavan vierestä. Mikäs siinä, kiinnostava spektaakkeli. Kyllähän se televisiosta katsottuna näyttää aika paljon latteammalta ja kliinisemmältä kuin ihan ite omin silmin siristeltynä. Nyt kun on nähnyt ainakin muutaman pätkän jyrkistä rinteistä ja nähnyt kuinka siellä ukot kolistelee keppejä päin niin koko touhu vaikuttaa paljon kiinnostavammalta. Kyllä ne tulee lujaa hankalista paikoista, pakko se on myöntää.

Bratwurstia ja korkeatasoisten urheilukisojen seuraamista hienoissa maisemissa. Reissu jylhien maisemien seassa. Hyvä suoritus suomalaiselta urheilijalta. Näitä lisää.

14.1 Zweisimmen

Lumilauta siteineen käytettynä 290€. Lumessa peuhaamiseen soveltuvat housut alennusmyynnistä 150€. Ulkoiluun soveltuva takki 300€. Lumilautakengät alennusmyynnistä 130€. Paksut ja pitkävartiset hanskat 40€. Pitkävartiset urheilusukat 10€. Joululahjaksi saatu kerrasto 0€ (mutta piti olla kiltisti koko vuosi). Pipo hauskalta afrikkalaissyntyiseltä torimyyjältä Bernistä 13€. Milanossa raitiovaunuun kiirehtineeltä turistilta tippunut Inter Milan – kaulahuivi 0€. Ota kolme, maksa kaksi bokserit Dressmannilta 9€. Haglöfs tight large pro-reppu tutulta kaupparatsulta pitkän tinkauksen jälkeen 60€. Snow&Rail-lippu, joka sisältää menopaluu-junamatkan Bernistä Zweisimmeniin ja päivälipun hisseihin 43€. Lasten annos ranskanperunoita ketsupilla 5€. Kaakao rinneravintolassa 2€. Yhteissumma 1052€. Onko moisen rahasumman väärtti? NO ON! (kakkaako karhut mettään..?)

Sää ei olisi voinut olla parempi, muutoin kuin siten, että hempeänlämmin havumetsäntuoksuinen tuuli olisi lennättänyt kahdensadan ja tuhannen frangin seteleitä suoraan avoimesta rintataskustani sisään. Erittäin loihakat kelit - aurinko paistoi täydeltä terältä, lunta oli ihan mukavasti ja rinteet minun vähäisen kokemukseni mukaan kerrassaan hienossa kunnossa. Kapusimme gondolihissillä suoraan 1985 metriin ja heti vain ukko jaloista lautaan kiinni. Olin toista kertaa mäessä omalla laudallani, kengät olivat vasta koe-ajossa ja kaiken kaikkiaan sompailin laudan kanssa vasta viidettä kertaa eläissäni. Kokemusta ei siis tässä vaiheessa ihan valtavasti ole ehtinyt karttua. Päivän ensimmäinen pätkä oli ikävä siirtymäreitti hissiltä rinteeseen, joka vasta-alkajalle lannistavan kapea, jäinen ja jyrkkä. Kun sain puoliksi perseelläni laskettua ensimmäiset jäiset kourut alas ja jouduin irrottamaan laudan jaloistani, jotta pääsen kävelemään hienoisesti ylämäeksi muuttuneen rinteen päälle, ajattelin pala kurkussa että ehkä olisi Mika-pojan pitänyt pysytellä tyynesti suksi-osastolla ja jättää lumilautaleikit paremman koordinaatiokyvyn omaaville veijareille. Liukastelin mäen ylös ja naksauttelin itämaisen tyynesti laudan takaisin jalkoihin kiinni. Syvä huokaus ja ei muuta kuin jo vähän helpottuvaa rinnettä alas lauta poikittain rinnettä höyläten.

Sittenhän se joulu tuli kuin puun takaa kun varsinainen rinne aukesi eteen. Leppoisen mukavaa rinnettä pellon leveydeltä ja vaikka kuinka pitkästi. Oli huomattavasti helpompaa kun sai vähän lämmitellä loivalla osuudella ja kokeilla rauhassa laudan yleistä hallintaa. Alussa kurvailin tahattoman jäykästi ja vauhti pysytteli melko rauhallisena, mutta melko nopeasti eleet alkoivat selkiintyä ja vauhti kiihtyä. Ranskanpottuannoksen muodossa nautitun lounaan jälkeen kokeilimme muita rinteitä ja meno senkun parani. Iltapäivällä viimeisten laskujen aikaan kengät olivat muotoutuneet miellyttäviksi jalkaan ja laudan hallinta oli jo varmaa hankalissakin paikoissa, joten kehitys oli joka suhteessa positiivista. Viimeiset laskut meni jo tyylikkäästi ja nautin menosta suunnattomasti. Kuuden tunnin aktiivisen laskemisen jälkeen tuntui että en halua rinteestä pois laisinkaan, mutta hissien sulkemisesta johtuen päivä päättyi viiden kieppeillä. Kieltämättä olin jo vähän pehmeänä, mutta nähtävästi varusteet toimivat asiallisesti, koska mikään paikka ei ollut varsinaisesti kipeänä.

Uskomatonta kuinka rehellistä ja luottavaista väkeä Sveitsiläiset ovat. Zweisimmenissä oli rinteiden läheisyydessä olevien rakennusten seinustoilla reppuja säilössä kaikkien näkösällä. Tavarat olivat vain nakattu johonkin mökin nurkalle maahan ja menty itse joko sisälle rinneravintolaan tai rinteeseen suihkimaan muutamaksi tunniksi. Gondolihissien pysäkeillä oli pöydillä hanskoja ja aurinkolaseja, joita ihmiset olivat löytäneet hisseihin unohdettuina. Aika puhtoisen oloista menoa. Itse säilytin olosuhteiden pakosta tyhjää lautapussia suksivuokraamon nurkalla vesikourun päällä kun en muuta paikka sille löytänyt. Ensin pyörin kyllä sen kanssa ja koetin miettiä, että minne sen voisi viedä säilöön, mutta paikalliset vakuuttelivat, että pussi säilyisi vaikka suksivuokraamon edessä penkin selkämyksellä jos en muuta sen kanssa keksisi. Vein sen kuitenkin vähän syrjään ja sielläpä se pärjäsi koko päivän koskemattomana vaikka oli kuitenkin kaiken aikaa rinteestä tulijoille näkyvillä. Ensi kerralla en ota koko pussia mukaan, joten säästyn siltäkin ihmettelyltä.

Hämmästyttävä päivä. Paljon kehitystä laudan hallinnassa ja kevyt kenttärusketus kalpeaan naamatauluun. Valokuvia ei tullut otettua kovin montaa, mutta toivottavasti kuvaamiselle on aikaa myös monina muina aurinkoisina kevätpäivinä. Zweisimmenistä jäi kova nälkä päästä takaisin rinteisiin. Onneksi vaihtoehtoja piisaa runsaasti ihan parin tunnin junamatkan päässä Bernistä. Vuorille mars! Nyt niistä pitää nauttia kun siihen kerran mahdollisuus on annettu!

perjantaina, tammikuuta 13, 2006

13.1 Kevät tulee, räkä valuu

Joulu vilahti ohi kuin nyrkki taksijonossa ja elämä Sveitsinmaalla sen kun jatkuu. Lentelin edellisen illan kekkereistä väsyneenä 8.1 Helsingistä Prahaan ja sieltä Zürichiin, jossa sain kuulla, että viekkaat Tsekit ovat unohtaneet laittaa matkatavarani koneeseen. Miellyttävä lentokenttävirkailija rauhoitteli minut ja vakuutti, että tavarat löydetään ja toimitetaan minulle kotiin asti pikapuoliin – ehkä jo seuraavan vuorokauden aikana. Junamatka Berniin suoritettiin kevein kantamuksin ja kellon ollessa lähempänä puoltayötä saavuin asuntoni lähellä sijaitsevalle Bümbliz Nordin rautatieasemalle. Huoneeni odotteli minua Tscharnergutissa betonikopille ominaisella tyyneydellä ja vähät tavarani olivat kaikki sievästi paikallaan.

Seuraavan päivän iltana sain puhelinsoiton lähettifirman asiakaspalvelijalta, joka pyysi minua vastaanottamaan matkatavarat muutaman minuutin kuluttua talon ala-ovella. Menin pihalle odottelemaan ja mietin pakkassäässä seisoskellessa kuinka tavarat tuodaan uudenkarhealla lähettipalvelun pakettiautolla tyyliin TNT tai FedEx. Yllätyksekseni pihaan kurvasikin n.89-vuosimallin ruostunut farmarimallin Toyota, jonka ikkunasta kurkisteli lippalakkipäinen Jorgos Tsatsiki-tyyppinen hahmo. Kävi sitten ilmi, että tällä luotattavan oloisella ammattilaisella oli kadonneet matkatavarani hallussaan. Hän heitteli tavarat asfaltille, sysäsi läjän papereita eteeni, kaivoi haalistuneen mainoskynän rintataskustaan ja iski sen kouraani. Kuittasin nimeni muutamaan paperiin, mutta on myönnettävä, että en valon vähäisyydestä johtuen kyennyt kyseessä olevia dokumentteja varsinaisesti näköaistillani havaitsemaan, mutta yritin kyllä sohia kynällä papereiden suuntaan asiaan kuuluvalla tavalla. Allekirjoituksien virkaa toimittaneet suherrukseni päätyivät tietty suuremmalla todennäköisyydellä jonnekin lähetin kauluksen ja auton takaluukun välimaastoon kuin allekirjoituksen paikkaa merkkaavalle viivalle, mutta tuskinpas sillä on juurikaan merkitystä hänen tai minun tulevaisuudelle. Kuski kiitti sievästi Sveitsinsaksaksi, rämäytti oven kiinni ja kaasutteli savuttavalla Toytotallaan takaisin kohti hämärää katua. Näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan mukavaa, että raskaat tavarani tuotiin kotiin saakka. Eipä tarvinnut kanniskella niitä väsyksissä ympäri Sveitsinmaata. Hienoa!

Täällä on tullut kevät. Aurinko paistaa ja pakkasta on viimepäivinä ollut kirpakasti yhden ja kuuden asteen välistä. Tuntuu todella mukavalta siristellä silmiään lämpöisessä valossa, popsia halpiskiinalaisesta haettua lounasta takapuolen hyytävillä kiviportailla istuskellen ja miettiä, että mitä lounaan mukana tulleelle jääkylmälle kokistölkille oikein tekisi. Juoda sitä ainakaan ei voi jos ei halua palelluttaa nieluaan. Chili laittaa nenän valumaan eikä pikkupakkanen varsinaisesti auta tilannetta. Pyyhinvälineitä ei ole saatavilla kuin muovipussin pohjalla lounaslaatikoista valuneen tulisen kastikkeen seassa ja sinne jos kätensä työntää niin hihat tuoksuu loppuviikon ching-chang-chongille. Niiskutusta ja ähinää kepeässä pakkassäässä paikallisten liikemiesten kiirehtiessä huvittuneena ohitsemme kohti lounasravintoloitansa. "Ei oo kylymä, niisk, mie oon suomesta!"

Hassua kuinka jo tammikuun puolessa välissä voi tuntea auringon piristävän vaikutuksen. Energiaa tuntuu olevan kymmenkertaisesti verrattuna tilanteeseen ennen joulua. Lisäksi nukun paremmin ja pärjään vähemmällä unella kuin pimeänä kautena. Nyt kun vielä saisi uuden lumilaudan mäkeen niin alkaa olla aika mukavat oltavat. Pimeä tulee iltapäivästä viiden ja kuuden välissä, joten ei tässä ihan mahottomasti päivänvaloa vielä piisaa. Ehkä parin viikon päästä tilanne on jo parempi.

Perjantaina 13.1 osallistuin ensimmäiseen tenttiini tälle lukukaudelle. Oli muuten elämäni nopeimmat ja sekavimmat 45 minuuttia. Vaikka olin valmistautunut tenttiin mielestäni tavallista paremmin, meni kiireessä ajatukset aikalailla ristiin ja lopputulos lienee rakenteeltaan ja yleiseltä informaatiosisällöltään kuin lukihäiriöisen seepran käsialaa. Kysymyksiä ja selitettävää olisi ollut helposti kolmen tunnin tentin tarpeisiin, mutta nähtävästi asiat hoidetaan täällä näin. Hauska kokemus sinänsä ja yksi ensimmäisistä kohtaamistani todellisista eroista Suomen ja Sveitsin yliopistokäytäntöjen välillä. Tällä kertaa meni minun osaltani niin sanotusti vituiksi, mutta uusintaa odotellaan...