Nyt on vähän hassu olla. Seinät kaikuu tyhjinä ja lattialla lojuu tavaroita hujan hajan. Vaatekomerossa ei ole kuin...no eihän siellä ole valojakaan. Muutama yksinäinen vaateripustin vain. Kurkussa viivähti pala kun otin ensimmäisen postikorttia pidelleen nastan seinästä. Vastahan minä tänne kompuroin väsyksissä ensimmäistä kertaa ja kaaduin tuohon sängyllä nukkumaan! Ja nytkö sitten pitäisi laittaa tavarat pinoon ja tyhjentää kaikki seinille kerätyt muistot pois. Minne katosi yhdeksän kuukautta? Tässäkö tämä nyt sitten oli?!
Huone pitää luovuttaa huomenna perjantaina kun se sattuu olemaan kesäkuun viimeinen päivä. Viikkasin talvivaatteet siistiin pinoon, sulloin lumilautavehkeet omaan lautapussiinsa ja ahtasin muut hilppeet muovipussiin. Saan jättää kamani säilöön tässä samassa kerroksessa asustelevan kaverin luo, joten voin liikkua lopun aikaa aika vapaasti vähällä varustuksella.
No eiköhän tässä pärjäillä näitten lähtötunnelmien kanssa. Onhan tämä tietty pösilöä ruikuttaa huoneen perään josta on kirjoittanut useita sivuja kärttyisiä raatosaarnoja ja jonka mattoa on niistänyt keuhkoistaan räntäisinä talviaamuina, mutta näin toimii epärationaalinen ihmissydän. Kun pitäisi mennä ovelle, huikata hyvästit ja jatkaa matkaa niin yhtäkkiä tuntuu, ettei maailmassa parempaa paikkaa olekaan.
Huone jääköön, mutta vaihtoaikahan jatkuu vielä muutaman viikon. Kaikki ei ole siis vielä menetetty. Odotan mielenkiinnolla, että mistä ihmeellisistä luolista heräilen heinäkuun 20. päivään asti. Väännän tämän nyt vielä rautalangasta, jotta ymmärtäisin itsekin: Vuokrasopimukseni tämän asunnon osalta päättyy 30. Kesäkuuta. Lento Suomeen on Zürichista 20.7. Tässä välissä on siis noin 20 päivää kulkurin elämää tuttavien nurkissa rupsutellen ja saksanmaalla matkustellen. Opintoja Bernissä on jäljellä enää kahden tentin verran ja ne käyn hoitamassa pois kuleksimasta ensi viikolla. Heinäkuun kuudennen päivän jälkeen kun tentit on tehtynä otan rinkan selkään ja suuntaan kohti Münchenia, josta minulle on luvattu patja ja jalkapallofinaali olutteltassa. Siellä kun aikani ällistelen niin suunnitelmana on jatkaa matkaa Münsterissa asustelevaa kaveria tervehtimään. Siinä on Köln ja Amsterdam ihan nurkan takana, joten elättelen toivoa myös siellä vierailemisesta. Nyt se on reissattava kun aikaa kerran on. Kustannuksetkin pysyttelevät olemattomina kun voin asustella kavereideni luona ja matkustaa junalla lyhyitä etäisyyksiä. No lyhyitä ja lyhyitä, onhan Munchenista toki matkaa Munsteriin, mutta suomen matkoihin suhteutettuna väli on yks kullin luikkaus näin kansankielellä ilmaistuna.
Nyt on taas luottamusta siihen, että saan nämä tavarani kannettua täältä myös pois. Vielä pitäisi selvittää miten Finnair suhtautuu 10kg:n rinkkaan jonka seurana on 20kg lautapussi. Matkatavaroiden enimmäispaino on 20kg, mutta kuuluuko lumilauta tähän rajoituksen alaisuuteen? Se selvinnee lentokentällä check-in luukulla kun esitän parhaan ”hei olen luotettava nuorimies, jonka kohdalla voi tehdä poikkeuksen tyhmiin painorajoituksiin”-hymyni puntarin lukemia tuijottavalle virkailijalle. Harjoittelen peilin edessä joka aamu - ”Skudaa, jag heter Mika Friman. Tässä matkatavarani!”
Olen loppujen lopuksi aika hyvässä tilanteessa kymmenen ylimääräisen matkatavarakiloni kanssa verrattuna toveriopiskelijoihini joille tuntuu kertyneen riittävästi tavaraa standardikokoisen laivakontin täyttämiseksi. Jos laskettelukamani unohdetaan on matkatavaroitani selkeästi alle 20kg. Täällä ollessa kampetta ei ole kertynyt kuin muutaman kirjan ja t-paidan muodossa. Hyvin olen siis rahani juonut. (Kotiväelle tiedoksi: edellinen oli tietenkin vitsi ja olen edelleenkin täysin raitis!)
No minäpä jatkan tässä pakkailua, että saan homman jossain välissä hoidettua...
torstaina, kesäkuuta 29, 2006
keskiviikkona, kesäkuuta 28, 2006
28.6 Juhannus!
Juhannus meni jo aikaa sitten ja useimmilla meistä on vain hämäriä muistoja torstain ja maanantain välisestä yöstä, mutta jospa kokeilisin siitä huolimatta käydä läpi omakohtaiset kokemukseni yleisellä, mutta erittäin huolellisesti valikoidulla tasolla. Sveitsiläinen juhannus vietettiin Keski-Euroopan Kemissä eli Zürichissa. Siellä opiskeleva Kuusiston Ville tarjoutui laupiaan samarialaisen tavoin majoittamaan seitsenhenkisen suomiporukkamme valtavan asuntonsa olohuoneen lattialle.
Liikekannallepano kohti Zürichia suoritettiin perjantaina ajelemalla junalla kohti Worb Dorfin idyllistä panimoa, jossa saa kesäperjantaisin klo 14-18 Zwickel-nimistä sameaa olutta suoraan panimon vanhalla lastauslaiturilla olevasta masiinasta edullisesti frangin per annos. Muutaman tuopillisen jälkeen alkoi laulattaa, naurattaa ja ryhmämme jäsenet päättivät ostaa panimon tuotetta myös matkaevääksi. Kassasedän laskuvirheen ansiosta ensimmäisestä korista maksettiin ainoastaan pantit ja toisen korin sisällöstä vain vaatimattomat 11 frangia (7€).
Voin silminnäkijänä kertoa, että tunnin junamatka Zürichiin oli äärimmäisen eläväinen ja äänekäs. Koska varsinaisia istumapaikkoja ei ruuhkaisessa junassa ollut, vietimme matkan seisaaltaan vaunun eteisessä, jossa muutama varusmies joutui todistamaan mm. Kikan Sukkula venukseen- ja Apinamies-kappaleet sekä joitain muita valikoituja juomalauluja asiaankuuluvilla koreografioilla havainnolistettuina. Varusmiehet ovat tiettävästi edelleen vahvassa lääkityksessä.
Tässä vaiheessa on syytä selventää, että tämä mainitsemani suomiporukka koostui kuudesta tyttölapsesta, joita minä koetin toppuutella ja pitää poissa hankaluuksista tämän juhannuskiertueen ajan. Voin kertoa, että täydessä juhannuställingissä kahta olutkoria mukanaan raahaava, laulaen liikkuva ja suomeksi kiroava vaaleaverikköseurue voi saada osakseen hyvin pitkiä katseita vilkkaalla rautatieasemalla ja aiheuttaa yleistä pakokauhua. Itsehän toimin lähinnä joukkueen huoltajana ja pysyttelin suurimman osan ajasta jossain tapahtumien taustalla josta hiippailin tarkastamaan vauriot aina tomun laskeuduttua.
Juhannus sujui siis kosteissa merkeissä huonosti nukkuen ja paljon syöden. Tässä yhteydessä kostea tarkoittaa tietenkin runsasta uimista ja vesisateessa makkaran paistamista, joita ilman keskikesän juhla tuntuisi lähinnä tyhjänpäiväiseltä muniin puhaltelulta. Tunnelmaa laimensi ainoastaan Sveitsin valitettavan pieni sääskikanta, joka ei tiettävästi onnistunut aiheuttamaan yhtään kutisevaa pahkaa ryhmämme jäsenille.
Nuoruusiän dementiasta johtuen perjantaista ei ole Zürichiin päästyämme juurikaan muistikuvia ja lauantaikin tuntuu melko utuiselta. Jossain välissä joku ui joessa, osa poltti selkänsä auringossa ja osa karkasi kohti Berniä ihan omia aikojaan. Lauantai-illan vietimme pienen lammen vieressä, jossa paikallinen suomiseura vietti juhannusta noin 30 hengen voimin syöden, juoden ja jätkänkynttilöiden kanssa touhuten, kunnes ukkosmyrsky lopulta kasteli ihan kaikki ja kaiken sisältä ja ulkoa. Savuava nuotio ja mustaksi palaneita makkaroita, joiden ympärillä huojuu litimärkä lauma öliseviä ihonvärisiä pötkylöitä. Tätä lähemmäs Suomea ei Sveitsissä pääse!
Liikekannallepano kohti Zürichia suoritettiin perjantaina ajelemalla junalla kohti Worb Dorfin idyllistä panimoa, jossa saa kesäperjantaisin klo 14-18 Zwickel-nimistä sameaa olutta suoraan panimon vanhalla lastauslaiturilla olevasta masiinasta edullisesti frangin per annos. Muutaman tuopillisen jälkeen alkoi laulattaa, naurattaa ja ryhmämme jäsenet päättivät ostaa panimon tuotetta myös matkaevääksi. Kassasedän laskuvirheen ansiosta ensimmäisestä korista maksettiin ainoastaan pantit ja toisen korin sisällöstä vain vaatimattomat 11 frangia (7€).
Voin silminnäkijänä kertoa, että tunnin junamatka Zürichiin oli äärimmäisen eläväinen ja äänekäs. Koska varsinaisia istumapaikkoja ei ruuhkaisessa junassa ollut, vietimme matkan seisaaltaan vaunun eteisessä, jossa muutama varusmies joutui todistamaan mm. Kikan Sukkula venukseen- ja Apinamies-kappaleet sekä joitain muita valikoituja juomalauluja asiaankuuluvilla koreografioilla havainnolistettuina. Varusmiehet ovat tiettävästi edelleen vahvassa lääkityksessä.
Tässä vaiheessa on syytä selventää, että tämä mainitsemani suomiporukka koostui kuudesta tyttölapsesta, joita minä koetin toppuutella ja pitää poissa hankaluuksista tämän juhannuskiertueen ajan. Voin kertoa, että täydessä juhannuställingissä kahta olutkoria mukanaan raahaava, laulaen liikkuva ja suomeksi kiroava vaaleaverikköseurue voi saada osakseen hyvin pitkiä katseita vilkkaalla rautatieasemalla ja aiheuttaa yleistä pakokauhua. Itsehän toimin lähinnä joukkueen huoltajana ja pysyttelin suurimman osan ajasta jossain tapahtumien taustalla josta hiippailin tarkastamaan vauriot aina tomun laskeuduttua.
Juhannus sujui siis kosteissa merkeissä huonosti nukkuen ja paljon syöden. Tässä yhteydessä kostea tarkoittaa tietenkin runsasta uimista ja vesisateessa makkaran paistamista, joita ilman keskikesän juhla tuntuisi lähinnä tyhjänpäiväiseltä muniin puhaltelulta. Tunnelmaa laimensi ainoastaan Sveitsin valitettavan pieni sääskikanta, joka ei tiettävästi onnistunut aiheuttamaan yhtään kutisevaa pahkaa ryhmämme jäsenille.
Nuoruusiän dementiasta johtuen perjantaista ei ole Zürichiin päästyämme juurikaan muistikuvia ja lauantaikin tuntuu melko utuiselta. Jossain välissä joku ui joessa, osa poltti selkänsä auringossa ja osa karkasi kohti Berniä ihan omia aikojaan. Lauantai-illan vietimme pienen lammen vieressä, jossa paikallinen suomiseura vietti juhannusta noin 30 hengen voimin syöden, juoden ja jätkänkynttilöiden kanssa touhuten, kunnes ukkosmyrsky lopulta kasteli ihan kaikki ja kaiken sisältä ja ulkoa. Savuava nuotio ja mustaksi palaneita makkaroita, joiden ympärillä huojuu litimärkä lauma öliseviä ihonvärisiä pötkylöitä. Tätä lähemmäs Suomea ei Sveitsissä pääse!
torstaina, kesäkuuta 22, 2006
21.6 Aare
Sveitsissä ei ole montaa järveä eikä merenrantaa senkään vertaa. Jokia sentään on muutama ja niistä sitten nautitaankin koko rahan edestä. Lämpimiä kesäpäiviä on ollut sen verran, että Bernin halki virtaavan Aare-joen lämpötila alkaa olla noin +18°C, joka on ihan riittävä uimista varten, joskin jotkut vilukissat pillittävän sen olevan vielä liian kylmää.
Itsehän olen uimataidoiltani Suomen armeijan luokituksen mukaan ”uimataidoton”, koska jaksoin uida vain 100m yhtäjaksoisesti rajan ollessa muistaakseni 200m. Tekniikkani on ”Tarzan krokotiili kintereillään”, joka tunnetaan myös ”varo tai hukut”-tyylinä. Kyseessä on siis äärimmäisen voimakkaasta Johnny Weissmuller-henkistä kauhomisesta lähes pystyasennossa, joka vie voimat nollaan minuuteissa ja aiheuttaa kiusallista lihaskipua seuraavina päivien aikana.
Koska lapsuusaikoinani muistutin hyvin ravittua maitovalasta, en viihtynyt rannoilla tai uimahalleissa erityisen hyvin. Vesi on myös ollut minulle elementti, jota olen, sanotaanko nyt diplomaattisesti, aina kunnioittanut, joten siinä polskiminen ei ole koskaan edustanut minulle sitä suurinta hupia. Näin lähempänä aikuisuutta en ole missään vaiheessa ollut riittävän motivoitunut oikean tekniikan opettelemiseen ja niinhän se yleensä menee, että asiat joissa olisi eniten parantamisen varaa ovat niitä vähiten kiinnostavia. Syöhän se miestä kun kuka tahansa aerodynamiikasta ja lihaskunnosta riippumatta kykenee hyvän tekniikan hallitessaan liukumaan vedessä sulavan vaivattomasti useita kilometrejä yhteen menoon minun pysytellessä turhauttavasti lähes paikallani pontevasta räpiköimisestä huolimatta. Pitäköön tyhmän uimisensa!
Eilen kokoonnuimme Aaren rannalle Marzili-nimiselle rannalle moikkailemaan Maaliskuisen Engelbergin lasketteluleirin aikaisia tuttuja rantalentopallon ja yleisen hölmöilyn merkeissä. Keli oli lämmin, joten joessa oli uimareita ihan kuhinaksi asti. Jossain vaiheessa iltaa uiminen tuli puheeksi meidänkin sakissa ja ajattelin, että onhan sitä käytävä Aaressa lillumassa vaikka voimakas virtaus vähän arveluttaakin. Kovasti oli kaikki kehuneet mukavaksi kokemukseksi. Sen ihmeempiä miettimättä otin sitten paitaa pois ja marssimme joenrantaa kohti.
Kävelimme joenrantaa ylävirtaan muutaman sata metriä, jotta voisimme nousta vedestä suurin piirtein paikalla, jossa kaikki tavaramme olivat. Kuulemma Aaressa ei varsinaisesti tarvitse muuta kuin kellua ja virta vie omaan tahtiinsa mennessään. Nyt kun oikeastaan ensimmäistä kertaa katselin jokea tarkemmin, tuntui virta suorastaan hurjalta. Tuonneko minun pitäisi muka loikata?
Kuvittelin, että laskeutuisimme virtaan ihan rauhallisesti jostain rantakivikolta, mutta tämä nähtävästi ollut se kaikkein maskuliinisin tarjolla olevista vaihtoehdoista. Tosimiehet ja naiset tietty loikkaavat jokeen sillalta vajaasta kolmesta metristä, mielellään pää tai ahteri edellä kovasti matkalla kiljuen.
Kävelemme noin 30 metriselle sillalle ja pysähdymme sen keskivaiheille tuijottelemaan alas virtaan. Ilmassa on yleisen hermostunutta naureskelua ja huonoja vitsejä terävistä kivistä ja krokotiileistä. Koetan olla ajattelematta koko tilannetta ja nostan jalkani kaiteen yli. Sydän kyllä läpättää, mutta hassusti mieli on melko tyyni. Vilkuilen mukana tulleita kavereitani kaiteen ulkopuolella seisoskellessani ja manailen jotain itsekseni. ”Mitähän ihmettä minä tässä oikein touhaan...?” Tarkistus ylävirtaan ettei kukaan ole tulossa sillan alta ja ensimmäinen seurueesta hyppää. Sitten toinen, kolmas ja nyt olen yksin kaiteessa kiinni. Aika tuntuu hidastuvan. Tummanvihreää vettä valuu allani valtavana massana ja uimakavereideni veteen tekemät loiskahdusjäljet ovat jo melkoisen matkan päässä. Päässä ei liiku mitään. Polvet koukistuu, oikea käteni nousee ja ottaa nenästäni kiinni, oikea jalka kurottautuu sillalta poispäin ja vasen tekee jotain sekavaa ponnistamisen ja pudottautumisen välimaastosta. Vasemman käden sormet irrottautuvat kaiteesta ja olen ilmassa. Silmät menevät tahtomattani kiinni ja tipun alaspäin enempivähempi etukenoisessa istuma-asennossa jalat edellä.
Korvissa jyrähtää kun loiskahdan veteen persaus edellä. Hetken voimakkaan kohahduksen jälkeen veden ääni vaimenee nopeasti ja kuulen vain sihinää. Pyrin kohti pintaa. Suljettujen silmäluomieni läpi näen valoa ja räpistelen ylös sitä kohti. Vettä ja lisää vettä, kuinka kaukana se pinta oikein on? Aika matelee ja minä poljen ja kauhon. Korvissa kohahataa taas kun pääni nousee pinnalle. Aika ottaa jälleen normaalin vauhtinsa ja minä auon silmiä ja haukon happea sisääni. Kaverit vilkuttavat edellä valuen ja nauravat jotain.
Virta vie juuri niin vauhdilla kuin ajattelinkin. Vaikka pelkkä kelluminenkin riittäisi poljen vettä ihan varmuuden vuoksi. No ihan mukavaahan tämä kuitenkin on. Vesi ei tunnu kylmältä vaikka vieressäni kelluva tanskalainen liikunnanohjaaja toisin väittääkin. Jos korva käy vedenpinnan tasolla kuulen kihinää, joka tulee kai veden suhistessa pohjassa ja rannalla olevien kivien lomasta. Ei mene montaa minuuttia kun veden polkeminen alkaa hiljalleen väsyttää ja voisin jo nousta rannalle. Ongelmana on tietty ilmeisen kova virta ja joissain paikoissa rannalla olevat terävät kivet. Maltan vielä mieleni ja uin hiljalleen joentörmää kohti virran suuntaisesti. Vihdoin pääsen riittävän hyvältä vaikuttavalle paikalle ja jalas koskettavat pohjaa. Pääsinpäs rantaan. Koko ukko tutisee ja kädet tuntuvat väsyneiltä kun kävelen kohti nurmikenttää jonne jätimme tavaramme. Shortsit valuvat vettä ja asfaltilla olevat pikkukivet nipistelevät jalkapohjassa. Hui saakeli! Ensimmäistä kertaa hyppy veteen ja ensimmäistä kertaa virran vietävänä. Koetan näyttää tyyneltä ja juttelen uimakavereilleni rennosti niitä näitä. Sydän läpättää vieläkin melko nopsaan. Lainaan pyyhettä ja kuivailen tukkaani.
Aurinko paistaa ja ilmassa on kai ukkosta kun pää tuntuu hassulta. Voisinpa palkita itseni vaikka oluella.
Itsehän olen uimataidoiltani Suomen armeijan luokituksen mukaan ”uimataidoton”, koska jaksoin uida vain 100m yhtäjaksoisesti rajan ollessa muistaakseni 200m. Tekniikkani on ”Tarzan krokotiili kintereillään”, joka tunnetaan myös ”varo tai hukut”-tyylinä. Kyseessä on siis äärimmäisen voimakkaasta Johnny Weissmuller-henkistä kauhomisesta lähes pystyasennossa, joka vie voimat nollaan minuuteissa ja aiheuttaa kiusallista lihaskipua seuraavina päivien aikana.
Koska lapsuusaikoinani muistutin hyvin ravittua maitovalasta, en viihtynyt rannoilla tai uimahalleissa erityisen hyvin. Vesi on myös ollut minulle elementti, jota olen, sanotaanko nyt diplomaattisesti, aina kunnioittanut, joten siinä polskiminen ei ole koskaan edustanut minulle sitä suurinta hupia. Näin lähempänä aikuisuutta en ole missään vaiheessa ollut riittävän motivoitunut oikean tekniikan opettelemiseen ja niinhän se yleensä menee, että asiat joissa olisi eniten parantamisen varaa ovat niitä vähiten kiinnostavia. Syöhän se miestä kun kuka tahansa aerodynamiikasta ja lihaskunnosta riippumatta kykenee hyvän tekniikan hallitessaan liukumaan vedessä sulavan vaivattomasti useita kilometrejä yhteen menoon minun pysytellessä turhauttavasti lähes paikallani pontevasta räpiköimisestä huolimatta. Pitäköön tyhmän uimisensa!
Eilen kokoonnuimme Aaren rannalle Marzili-nimiselle rannalle moikkailemaan Maaliskuisen Engelbergin lasketteluleirin aikaisia tuttuja rantalentopallon ja yleisen hölmöilyn merkeissä. Keli oli lämmin, joten joessa oli uimareita ihan kuhinaksi asti. Jossain vaiheessa iltaa uiminen tuli puheeksi meidänkin sakissa ja ajattelin, että onhan sitä käytävä Aaressa lillumassa vaikka voimakas virtaus vähän arveluttaakin. Kovasti oli kaikki kehuneet mukavaksi kokemukseksi. Sen ihmeempiä miettimättä otin sitten paitaa pois ja marssimme joenrantaa kohti.
Kävelimme joenrantaa ylävirtaan muutaman sata metriä, jotta voisimme nousta vedestä suurin piirtein paikalla, jossa kaikki tavaramme olivat. Kuulemma Aaressa ei varsinaisesti tarvitse muuta kuin kellua ja virta vie omaan tahtiinsa mennessään. Nyt kun oikeastaan ensimmäistä kertaa katselin jokea tarkemmin, tuntui virta suorastaan hurjalta. Tuonneko minun pitäisi muka loikata?
Kuvittelin, että laskeutuisimme virtaan ihan rauhallisesti jostain rantakivikolta, mutta tämä nähtävästi ollut se kaikkein maskuliinisin tarjolla olevista vaihtoehdoista. Tosimiehet ja naiset tietty loikkaavat jokeen sillalta vajaasta kolmesta metristä, mielellään pää tai ahteri edellä kovasti matkalla kiljuen.
Kävelemme noin 30 metriselle sillalle ja pysähdymme sen keskivaiheille tuijottelemaan alas virtaan. Ilmassa on yleisen hermostunutta naureskelua ja huonoja vitsejä terävistä kivistä ja krokotiileistä. Koetan olla ajattelematta koko tilannetta ja nostan jalkani kaiteen yli. Sydän kyllä läpättää, mutta hassusti mieli on melko tyyni. Vilkuilen mukana tulleita kavereitani kaiteen ulkopuolella seisoskellessani ja manailen jotain itsekseni. ”Mitähän ihmettä minä tässä oikein touhaan...?” Tarkistus ylävirtaan ettei kukaan ole tulossa sillan alta ja ensimmäinen seurueesta hyppää. Sitten toinen, kolmas ja nyt olen yksin kaiteessa kiinni. Aika tuntuu hidastuvan. Tummanvihreää vettä valuu allani valtavana massana ja uimakavereideni veteen tekemät loiskahdusjäljet ovat jo melkoisen matkan päässä. Päässä ei liiku mitään. Polvet koukistuu, oikea käteni nousee ja ottaa nenästäni kiinni, oikea jalka kurottautuu sillalta poispäin ja vasen tekee jotain sekavaa ponnistamisen ja pudottautumisen välimaastosta. Vasemman käden sormet irrottautuvat kaiteesta ja olen ilmassa. Silmät menevät tahtomattani kiinni ja tipun alaspäin enempivähempi etukenoisessa istuma-asennossa jalat edellä.
Korvissa jyrähtää kun loiskahdan veteen persaus edellä. Hetken voimakkaan kohahduksen jälkeen veden ääni vaimenee nopeasti ja kuulen vain sihinää. Pyrin kohti pintaa. Suljettujen silmäluomieni läpi näen valoa ja räpistelen ylös sitä kohti. Vettä ja lisää vettä, kuinka kaukana se pinta oikein on? Aika matelee ja minä poljen ja kauhon. Korvissa kohahataa taas kun pääni nousee pinnalle. Aika ottaa jälleen normaalin vauhtinsa ja minä auon silmiä ja haukon happea sisääni. Kaverit vilkuttavat edellä valuen ja nauravat jotain.
Virta vie juuri niin vauhdilla kuin ajattelinkin. Vaikka pelkkä kelluminenkin riittäisi poljen vettä ihan varmuuden vuoksi. No ihan mukavaahan tämä kuitenkin on. Vesi ei tunnu kylmältä vaikka vieressäni kelluva tanskalainen liikunnanohjaaja toisin väittääkin. Jos korva käy vedenpinnan tasolla kuulen kihinää, joka tulee kai veden suhistessa pohjassa ja rannalla olevien kivien lomasta. Ei mene montaa minuuttia kun veden polkeminen alkaa hiljalleen väsyttää ja voisin jo nousta rannalle. Ongelmana on tietty ilmeisen kova virta ja joissain paikoissa rannalla olevat terävät kivet. Maltan vielä mieleni ja uin hiljalleen joentörmää kohti virran suuntaisesti. Vihdoin pääsen riittävän hyvältä vaikuttavalle paikalle ja jalas koskettavat pohjaa. Pääsinpäs rantaan. Koko ukko tutisee ja kädet tuntuvat väsyneiltä kun kävelen kohti nurmikenttää jonne jätimme tavaramme. Shortsit valuvat vettä ja asfaltilla olevat pikkukivet nipistelevät jalkapohjassa. Hui saakeli! Ensimmäistä kertaa hyppy veteen ja ensimmäistä kertaa virran vietävänä. Koetan näyttää tyyneltä ja juttelen uimakavereilleni rennosti niitä näitä. Sydän läpättää vieläkin melko nopsaan. Lainaan pyyhettä ja kuivailen tukkaani.
Aurinko paistaa ja ilmassa on kai ukkosta kun pää tuntuu hassulta. Voisinpa palkita itseni vaikka oluella.
perjantaina, kesäkuuta 16, 2006
16.6 Aktiivisia aikoja
Hiekka vähenee tiimalasissa. 34 päivää ja Suomeen. Itse en ole vielä vääjäämättömän kotiinpaluun läheisyyttä täysin tajunnut, mutta huomaan kuinka illanvietot ja aktiviteetit ovat lisääntyneet ja yleisesti ottaen eletään kuin lopun aikoja. Jokaisesta päivästä yritetään tiristää viimeisetkin minuutit ja jostain syystä esimerkiksi vuorimaisemat vaikuttavat jälleen tuijottamisen arvoisilta. Kohta niitä ei enää näe.
Tuntuu, että joka päivä tapahtuu kaikkea niin paljon kaikkea, että mitään ei saa kirjoitettua ylös. Olen katsonut jalkapallo-ottelua Puolan suurlähetystössä, syönyt racklettea sveitsiläisten jamppojen luona, jotka ovat olleet suomessa vaihdossa, tullut kumiveneellä jokea alas Thunista Berniin 30km, ottanut joenrannassa aurinkoa, uinut tuossa lähellä olevassa uima-altaassa, grillannut, kaljotellut, katsonut vähän lisää jalkapalloa ja vaikka mitä muuta. Joka päivä jotain.
Luentoja ei ole paljoa ja ne vähätkin tuntuvat vastenmielisiltä. Yliopiston sisätiloihin meneminen vaatii tahdonvoimaa enemmän kuin useimmilla meistä riittää. Muut suomalaiset ovat hurahtaneet auringon ottamiseen täysin ja pyhittävät tunteja päivässä nurmella makailemiseen. Itse koetan olla maltillinen ja suojata jo kerran palaneen nahkani liialta poltteelta.
Miettisen Oskari, joka vaikuttaa Erasmuksena Achenissa, Saksassa tuli Keski-Euroopan kiertueensa päätteeksi kyläilemään ja minä koetin näyttää paikkoja hänelle ja viehättäville seuralaisilleen. Oskarihan opiskelee Jyväskylässä samaa TJT:tä kuin minä joten tuttuja ollaan jo entuudestaan. Aloiteltiin iltaa Gürten-harjun päällä grillailemalla, siirryttiin keskustaan oluelle ja siitä Reitschulen kahvilan parvekkeelle nojailemaan. Viihdyin kyllä porukassa hyvin ja vierailijatkin tuntui hymyilevän. Runsaalla oluen nauttimiselle lienee jotain vaikutusta asiaan, mutta mukavaa oli muutenkin.
Jalkapalloa tulee joka tuutista joka puolella maailmaa ja myös täällä. Itse olen seurannut pelejä ihan sosiaalisista syistä ja ihan jännähän noita pelejä on tuijottaa muutaman oluen jälkeen. Puola – Ecuador-pelin katsoin Puolan suurlähetystössä Bernin vanhemmassa kaupunginosassa, jonne sain kutsun Puolalaisten kavereitteni kautta. Suurlähetystön virkaa toimittavan kartanossa oli tarjolla juotavan ja suolaisen naposteltavan lisäksi ihan täysi grillikattaus, joka tarjoiltiin takapihalla olevassa puutarhassa. Paikalla oli noin 50 henkeä, joista tietty valtaosa oli Puolalaisia, mutta myös Bernissä sijaitsevien muiden maiden suurlähetystöjen väkeä. Puoliajalla potkittiin jalkapalloa ja saatiin aikaiseksi muutama kauhun hetki suurlähetystön ikkunoiden karmien kanssa. Muutama kukkapuska sai myös valitettavia osumia harhautuneista keskityksistä johtuen. Kerrassaan mukava ilta yllättävässä ympäristössä. Ilmaisella oluella ja ruualla ei tietty voi oikein pahasti pieleen mennäkään.
Nyt istun tässä olohuoneessa. saksalainen Lasse syö riisiä sienikastikkeella ja sveitsiläiset tytöt katsovat telkkaria. Ulos kun tihrustaa tuosta isosta ikkunasta niin näyttää aika pilviseltä. Tuoksuu tuo Lassen sapuska niin hyvälle, että taidan itekkin jotain ruveta touhuamaan ruuan kanssa. Että tämmöstä. Tavallista.
Tuntuu, että joka päivä tapahtuu kaikkea niin paljon kaikkea, että mitään ei saa kirjoitettua ylös. Olen katsonut jalkapallo-ottelua Puolan suurlähetystössä, syönyt racklettea sveitsiläisten jamppojen luona, jotka ovat olleet suomessa vaihdossa, tullut kumiveneellä jokea alas Thunista Berniin 30km, ottanut joenrannassa aurinkoa, uinut tuossa lähellä olevassa uima-altaassa, grillannut, kaljotellut, katsonut vähän lisää jalkapalloa ja vaikka mitä muuta. Joka päivä jotain.
Luentoja ei ole paljoa ja ne vähätkin tuntuvat vastenmielisiltä. Yliopiston sisätiloihin meneminen vaatii tahdonvoimaa enemmän kuin useimmilla meistä riittää. Muut suomalaiset ovat hurahtaneet auringon ottamiseen täysin ja pyhittävät tunteja päivässä nurmella makailemiseen. Itse koetan olla maltillinen ja suojata jo kerran palaneen nahkani liialta poltteelta.
Miettisen Oskari, joka vaikuttaa Erasmuksena Achenissa, Saksassa tuli Keski-Euroopan kiertueensa päätteeksi kyläilemään ja minä koetin näyttää paikkoja hänelle ja viehättäville seuralaisilleen. Oskarihan opiskelee Jyväskylässä samaa TJT:tä kuin minä joten tuttuja ollaan jo entuudestaan. Aloiteltiin iltaa Gürten-harjun päällä grillailemalla, siirryttiin keskustaan oluelle ja siitä Reitschulen kahvilan parvekkeelle nojailemaan. Viihdyin kyllä porukassa hyvin ja vierailijatkin tuntui hymyilevän. Runsaalla oluen nauttimiselle lienee jotain vaikutusta asiaan, mutta mukavaa oli muutenkin.
Jalkapalloa tulee joka tuutista joka puolella maailmaa ja myös täällä. Itse olen seurannut pelejä ihan sosiaalisista syistä ja ihan jännähän noita pelejä on tuijottaa muutaman oluen jälkeen. Puola – Ecuador-pelin katsoin Puolan suurlähetystössä Bernin vanhemmassa kaupunginosassa, jonne sain kutsun Puolalaisten kavereitteni kautta. Suurlähetystön virkaa toimittavan kartanossa oli tarjolla juotavan ja suolaisen naposteltavan lisäksi ihan täysi grillikattaus, joka tarjoiltiin takapihalla olevassa puutarhassa. Paikalla oli noin 50 henkeä, joista tietty valtaosa oli Puolalaisia, mutta myös Bernissä sijaitsevien muiden maiden suurlähetystöjen väkeä. Puoliajalla potkittiin jalkapalloa ja saatiin aikaiseksi muutama kauhun hetki suurlähetystön ikkunoiden karmien kanssa. Muutama kukkapuska sai myös valitettavia osumia harhautuneista keskityksistä johtuen. Kerrassaan mukava ilta yllättävässä ympäristössä. Ilmaisella oluella ja ruualla ei tietty voi oikein pahasti pieleen mennäkään.
Nyt istun tässä olohuoneessa. saksalainen Lasse syö riisiä sienikastikkeella ja sveitsiläiset tytöt katsovat telkkaria. Ulos kun tihrustaa tuosta isosta ikkunasta niin näyttää aika pilviseltä. Tuoksuu tuo Lassen sapuska niin hyvälle, että taidan itekkin jotain ruveta touhuamaan ruuan kanssa. Että tämmöstä. Tavallista.
tiistaina, kesäkuuta 06, 2006
6.6 Bernissä taas
Reissaukset on nyt sitten toistaiseksi reissattu ja seuraavaksi keskitytään tentteihin. Bernin komennusta on jäljellä aika tarkalleen puolisentoista kuukautta ja osa kavereista juttelee jo tavaroiden pakkaamiseen ja kotiasioiden järjestelemiseen liittyviä juttuja. Itselläkin pitäisi miettiä asuntoa Jyväskylästä, varmistaa lennot ja miettiä, että kuinka helposti saan vaatteet, kirjat, kengät ja tuon lumilaudan rotiskon suomeen kiikutettua. Onneksi varasin menopaluu-lennot jo lokakuussa niin on sekin kustannuserä maksettuna.
Jännästi sain lokakuussa lippua varatessani paluupäivämäärän oikein: liput on varattu 20.7 kun seuraavana aamuna pitäisi olla Jyväskylässä KV-toimiston tutorkoulutuksessa istumassa Suomeen tulevia vaihtareita varten valmistautumassa. Vähän vaan hirvittää kun lippujen mukaan olen Helsingissä vasta iltasella 23:30 ja siitä on vielä matkantekoa jyväskylään melko pitkästi. Lentolippuni on onneksi muutettavaa mallia, joten ehkä saan vaihdettua lennon ajankohdan lähemmäksi iltapäivää. Asiaa tutkitaan.
Valencian reissun jälkeen Bernissä on ollut kylmä kuin ryssän helvetissä. Opiskelija-asuntolamme lämmitys on näppituntuman perusteella napsautettu pois päältä ja kun ulkolämpötila keikkuu tuolla +10°C kieppeillä alkaa sisällä tuntua ilma yllättävän raikkaalta. Olen pitänyt huoneessani ikkunat suljettuina ja kaikki neljä lamppua päällä päivät pitkät, jottei sormet menisi sinisiksi koneen ääressä istuskellessani. Säätiedotus lupailee jo lämpenevää, joten eiköhän nuo lamputkin saa kohta sammuttaa.
Jännästi sain lokakuussa lippua varatessani paluupäivämäärän oikein: liput on varattu 20.7 kun seuraavana aamuna pitäisi olla Jyväskylässä KV-toimiston tutorkoulutuksessa istumassa Suomeen tulevia vaihtareita varten valmistautumassa. Vähän vaan hirvittää kun lippujen mukaan olen Helsingissä vasta iltasella 23:30 ja siitä on vielä matkantekoa jyväskylään melko pitkästi. Lentolippuni on onneksi muutettavaa mallia, joten ehkä saan vaihdettua lennon ajankohdan lähemmäksi iltapäivää. Asiaa tutkitaan.
Valencian reissun jälkeen Bernissä on ollut kylmä kuin ryssän helvetissä. Opiskelija-asuntolamme lämmitys on näppituntuman perusteella napsautettu pois päältä ja kun ulkolämpötila keikkuu tuolla +10°C kieppeillä alkaa sisällä tuntua ilma yllättävän raikkaalta. Olen pitänyt huoneessani ikkunat suljettuina ja kaikki neljä lamppua päällä päivät pitkät, jottei sormet menisi sinisiksi koneen ääressä istuskellessani. Säätiedotus lupailee jo lämpenevää, joten eiköhän nuo lamputkin saa kohta sammuttaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
