27.2 Non Capisco Italiano

Ja taas sitä ollaan koto-kämpillä istuskelemassa tukka pystyssä ja väsyksissä. Viimiset kaks viikkoa on vietetty kulkukoiran elämää ties missä hurttuuven teillä vaan nyt näyttäs elo rauhottuvan hetkeksi. Istuskelen olohuoneessa, juon kahvetta ja kattelen kun saksalainen nuoripari nauttii aamupalaksi leipää mansikkahillolla. Ei olisi uskonut, mutta söin itse samanmoista evästä muutama tunti sitten. Suklaalevitettä ja aurinkokuivattuja tomaatteja paistinpannulla paahdetuille paahtoleiville ja ääntä kohti. Kyllähän tuota nälkäänsä syö. Kovin on ruokavalio eurooppalaistumassa.

Tänään heräsin jo puoli kaheksan aikaan ja kävin hyvästelemässä viimeiset kotiinlähtevät erasmuskaverini. He ovat vaihtoaikansa nyt sitten viettäneet ja palaavat takaisin koteihinsa. Perinnöksi lähtijöiltä sain hunajaa, pottumuusia, läjän vaateripustimia ja epämääräisen käärmeenpesällisen jatkojohtoja. Sovittiin, että tavataan vielä ja ollaan yhteyksissä. Saapa nähdä miten käy. Alustavasti oli puhetta, että kokoonnuttaisiin Prahassa ensi syksynä muutamaksi päiväksi muistelemaan vanhoja. Toivottavasti saadaan suunnitelma toteutumaan. Yliopistolla näin helmi-maaliskuussa on reilun kuukauden mittainen lukukausitauko ja opiskelija-asuntolassa alkaa olla hiljaista kuin entisessä pottukellarissa. Ne jotka jatkavat täällä vielä toisen lukukauden ovat menneet suurilta osin koteihinsa lomailemaan ja meitä jääräpäitä on täällä haahuilemassa vain kourallinen. Taitaa olla viisainta minunkin ottaa rinkka selkään ja lähteä katteleen, että mitä jännää tuolla toisaalla tapahtuu. Bernissä ehdin jurottamaan sitten keväämmälläkin.

Pari edellistä viikkoa olin siis reissussa. Vietin viikon Torinossa tutustumassa Italialaiseen elämäntyyliin ja katsastin samalla muutaman olympia-tapahtuman. Piipahdin ennen Torinoon siirtymistä myös Bernissä opiskelevan Filippon kotona Monte Rosa-vuoren juurella, jossa hänen eläinlääkäri-poliitikko isänsä kokkaili mereneläviä, pastaa ja lehmävainaata äärimmäisen taidokkaasti. Flippon kotilaaksossa kelpasi muutenkin käveleskellä kastanjapuiden katveessa tontinpaikkaa etsien. Sieltä voisi kyllä hommata suikaleen maata, johon sitten rakentaa idyllisen pienen paikallishenkisen mökin. Laakso oli sievä kuin pieni ketunpoikanen ja koko se touhu siellä kuin vanhasta Italialaisesta mustavalko-elokuvasta repäisty. Isoäiti pyöritti kyläkauppaa ja sieltä käytiin pienen metsän poikki hakemassa appelsiineja jälkiruuaksi. Lunta ei ollut enää maassa ja puiden alla oli paksu kerros lehtiä, joiden sekaan teki mieli mennä peuhaamaan. Koirat painia rellestivät roudasta sulavalla niityllä ja kissat ottivat pihakivetyksellä velttona aurinkoa. Varsinainen paratiisilaakso, jossa huokailtiin parin päivän ajan Filippon vanhempien vieraanvaraisuudesta nauttien.

Laaksosta kuitenkin siirryttiin pian toisenlaisiin maisemiin keskelle Torinon vilskettä ja Olympiahumua. Liput kisoihin olivat melko kalliita, mutta pääsin silti seuraamaan jääkiekon Suomi-Sveitsi-ottelua, miesten ampumahiihtoa ja naisten 10km perinteisen tyylin hiihtoa. Paikanpäällä kyllä huomasi olevansa Italiassa, koska järjestelyt olivat välillä mitä sattuu ja parhaimmillaankin jotain sinneppäin. Pitkin kaupunkia ja kisapaikkoja oli keskeneräisiä kaivantoja joita ei oltu nähtävästi ehditty saada valmiiksi määräaikaan mennessä. Olivat sentään ehtineet kääriä työmaat Torino olympic games-kankaisiin, jotta syntyisi illuusio koreasta ja hyvinvalmistautuneesta kisojen isäntäkaupungista. Toisaalta paikalliset oppaamme JJ ja Luigi olivat ihmeissään kaupungin kohotetusta ilmeestä puhtauden ja siisteyden suhteen eli on siellä sentään jotain saatu aikaiseksi. Viihtyisä se kaupunki silti oli ja kokonsa puolesta yllättävän iso. Keskusta tuntui jalkaisin liikkuessa päättymättömältä kauppakatuineen, aukioineen ja kirkkoineen.

Kisatapahtumat olivat sinänsä ihan kiinnostavia. Naisten jääkiekko-ottelu oli mukavaa katseltavaa. Kun vastakkain oli vielä sopivasti Suomi ja Sveitsi niin meno oli aika reipasta. Myöhemmin samalla viikolla ajelimme reilut sata kilometriä vuorille, jossa ampumahiihtäjät hoitivat hommansa eli hiihtivät ja ampuivat upean kevätsään lelliessä katsomoita. Harmiksemme paikat josta kisaa seurasimme oli sen verran syrjässä, ettei tulostaulua tai kuulutuksia ulottunut meille asti ja oli vähällä että piti soittaa kotipuoleen joku teksti-tv:n ääreen tuloksia lukemaan. Siellä sitä seisoskeltiin ladun vieressä kilpailijoiden suhahdellessa ohi. ”Olikohan tuo suomalainen...näitkö sen numeroa...oliko sillä edes kivääriä selässä!?”

Keli oli toinen naisten 10km perinteisen tyylin hiihtokisan aikaan - ilma oli kuin morsian, morsian kuin anoppi ja anoppi kuin itte piru. Vettä tuli taivaalta kuin sieltä kuuluisasta Esteri-nimisen rouvashenkilön perseestä ja samaan aikaan lämpötila oli juuri sen verran nollan lämpimämmällä puolella että taivaalta tullut tavara varmasti kasteli vaatteet kylmyyden maksimoiden. Sanotaanko näin, että vaikka pääsimme pääkatsomon parhaimmille istumapaikoille, oli kisan seuraamisesta nauttiminen kaukana. Räkä valui pitkin poskia, villapipo venyi märkänä silmille ja jos olisi ollut äiti lähellä niin olisin kyllä alkanut kiukutella niin kuin ennen vanhaan pikkupoikana nälissäni. Ympärilleen kun katteli niin siellä vaan sadat kisaturistit innosta piukkana räpsivät valokuvia toisistaan satojen eurojen digikameroiden kastuessa vesisateessa samalla kun toiset raukat hiihtää puuskuttavat verenmaku suussa suksilla, joissa ei ole kamalan kelin vuoksi luistoa eikä pitoa. Huippu-urheilua just joo...

Ruoka ja juomaosasto oli koko viikon ajan ensiluokkaista aitoa italialaista herkuttelua. Ensin nautittiin alppilaakson herkkuja ja sitten Torinossa kokin koulutuksen saaneen JJ:n valmistamia illallisia. Isäntämme Jaqcuiline ja Matteo opiskelivat yliopistossa, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, viiniä. Nähtävästi kyseessä ei kuitenkaan ole leikkisä kotiviinin kanssa läträäminen vaan laaja-alainen biologian, geologian, kemian ja muiden viininviljelyn ja –tuottamisen kannalta olennaisten asioiden vakavamielinen opiskelu. Asustelin heidän luonaan 40 neliön kotoisassa ja elämänmakuisessa kaksiossa keskustan läheisyydessä. Parvekkeelta näkyi n.700m päässä roihuava olympiatuli, joten ihan pelipaikoilla oltiin. Mietin poikien luona majaillessani, kuinka suomessa köyhinkin opiskelija asuu siistissä kerrostalossa, joissa lämmitys pelaa, vesi juoksee, keittiö on asiallinen ja vessa kaikin puolin ehjä. Sinänsä vauraassa Pohjois-Italiassa opiskelijan vaatimustaso ei näytä olevan ihan yhtä korkealla. Keittiön apupöydän virkaa toimitti pyykkikone, lämmintä vettä ei tullut kuin vessaan joten tiskausta varten sitä on haettava sieltä ämpärillä, listat maatuvat seiniin, seinät murentuvat lattialle ja lattia on sanotaanko nyt vaikka erittäin alkuperäisessä kunnossa. Kuulostaa ehkä karulta, mutta todellisuudessa pojilla oli mukava asunto, jossa oli ihan kaikki mitä sitä oikeasti ihmislapsi elääkseen tarvitsee. Poikien rento asenne elämään oli aluksi huvittavaa ja sittemmin tarttuvaa. Vähän olin tietty ihmeissäni kun sovittiin, että kahdeksalta sitten syödään, mutta itse asiassa tuolloin aloitettiin vasta kokkaileminen ja jääkaappiin huhuilu. Itse syömisen ajankohta oli sitten parin leppoisen kokkailutunnin jälkeen kymmeneltä. Kiirettä ei ollut yhtään minnekään: välillä juteltiin, lueskeltiin sanomalehteä ja annettiin ruuan muhia kaasuliekillä ihan omassa rauhassaan. Tehokkuuteen tottunut suomalainen sai istua käsiensä päällä ja meditoida tosissaan ollakseen sekaantumatta ammatti-ihmisen pyhään ruuanvalmistuspuuhasteluun. Nyt ei olla Jyväskylässä, jossa ruoka on se juttu joka vie nälän pois ja ruokailu vain viiden minuutin varikkopysähdys muiden tärkeämpien asioiden seassa. Täällä keskustellaan, rauhoitutaan, seurustellaan ja tuuhistellaan useita tunteja sen ruuan ympärillä ilman minkäänlaista tarvetta kiirehtiä tapahtumien kulkua. Eikä tässä ole edes kyseessä peri-italialainen suurperhe isoäidin maatilalla, vaan kahden lökäpöksyisen opiskelijajannun poikamiesboksi suurkaupungin ei-niin-hienolla asuinalueella. Pirun pitkään siinä touhussa kesti, mutta osasihan ne pojat tehä hyvää ruokaa!

5.2 Henkisen kasvun paikka

Lista asioista joihin pitäisi suhtautua tyynesti, mutta kun ei aina onnistu:

1. Vessan ja suihkun ajastettu valokatkaisin, joka sammuu aina sopivasti kesken henkilökohtaisen huoltotoimenpiteen. Kymmeniä kertoja olen joutunut voimattomana huokailemaan kun kesken pesun tai istunnon valot napsahtavat pois päältä ja katossa oleva tuuletin lakkaa pärisemästä. Painan kyllä ajastimen nollaavasta katkaisijasta joka kerta ennen koppiin menoa, mutta sehän ei tarkoita sitä että sata vuotta vanha katkaisin oikeasti tajuaisi aloittaa laskemisen alusta. Eihän tässä todellisuudessa ole kyse isosta kriisistä koska takapuoli löytyy ihan vanhasta muistista ilman katsomatta ja totta kai suihkussa kulkusten pesu onnistuu myös sokkona, mutta miksi sen valon pitää naksahtaa pois päältä juuri sillä hetkellä kun ei millään pääse enää siihen katkaisimeen käsiksi? Tekee sen ihan tahallaan aivan kuin alleviivatakseen tosiasiaa, että minä pullamössösukupolven hemmotelluin kakara todellakin olen riippuvainen sähköstä ja juoksevasta vedestä. Kyllä on asiat hyvin kun näin pieni särö täydellisessä hyvinvoinnissa saa ihmisen pois tolaltaan, mutta ahistaa se silti! Saisin hävetä mutta kun en kiukultani kykene!
   
   
2. Vihoviimeiset aivokuolleet ääliöt, jotka eivät osaa siivota yhteisistä keittiötiloista jälkiään vaikka kuinka jätetään keittiöön muistutuslappua ja keskustellaan asioista hymysuin kerroskokouksessa. Minun puolesta nämä ihmiskunnan pohjasakkaan kuuluvat surkeat vätykset saisi naulata vaikka ranteista kattoon niin pitkäksi aikaan että oppivat tiskaamaan likaiset astiansa, pyyhkimään hellalta borssinsa roiskeet ja viemään täyttyneen roskapussin kymmenen metrin päässä sijaitsevaan roskakuiluun. Kaoottisinta jälkeä saadaan aikaiseksi kun rynnätään vastasiivottuun keittiöön kokkailemaan isolla porukalla kolmen ruokalajin illallista itäeurooppalaisessa hengessä ja sitten huolella nautitun aterian jälkeen tiskaillaan hajanaisesti joitain astioita, mutta vain sen verran että seurueessa olevilta potentiaalisilta tyttöystäväehdokkailta saadaan kerättyä fiksu nuorimies-irtopisteet. Keskustellaan vielä kovaan ääneen siitä kuinka osa näistä tiskeistä oli varmaa tässä jo aikaisemmin ja ei tässä kyllä aleta muitten sotkuja siivoilemaan.
   
   
3. Vaatehuoneessa ei ole valoja. Ovat selvästi päättäneet säästää valaisimissa ja pistokkeissa tätä luukkua rakentaessaan koska sähköpistokkeita koko huoneessa on vain kaksi, joista toinen on lavuaarin vieressä ja se toinen on huoneen toisessa ääripäässä lähellä ikkunaa. Eihän opiskelija nyt voi tarvita kuin maksimissaan kahta sähkölaitetta yhtäaikaisesti! Valaisimia katossa on nolla kappaletta ja ainoa kiinteä lamppu on pesualtaan päällä olevan peilikaapin yläpuolella syvennyksessä josta se tuikkii kyllä vähäistä valonkajoa myös vaatehuoneeseen, mutta sinne sisään astuessa oma varjoni pimentää näkymän. Se, että kaikki vaatteeni ovat tummia ei paranna tilannetta yhtään. Jos menen hakemaan vaatehuoneesta esimerkiksi sukkia, housuja ja t-paitaa, saan yleensä käsikopelon tulokseksi kolmet pitkät kalsarit. Aamulla jos kiireessä etsin sieltä pipoa niin saan tulokseksi isovarpaaseen juuttuneen pyykkikorin, ylähyllyltä päähän tippuneen rinkan ja pipon, joka osoittautuu myöhemmin rautatieasemalle juostessa villasukaksi.
   

Ei ole isoja juttuja mutta ku aina ei jaksais!