9.8 Lopun aikoja

Seison mustan liukuhihnan edessä ja katselen kun tutunnäköinen rinkka ja lumilautapussi lipuu ohi. Pitäisiköhän niille tehdä jotain? Ympärillä on kalpeita pyöreäkasvoisia ihmisiä, joiden jutuista saa pelottavasti selvää. Informaatiota valuu korvista sisään tasaisena puheensorinana joka puolelta ja suorastaan ahdistun kun jokainen satunnainen keskustelu menee suoraan jakeluun ilman autuasta kielimuuria, joka ennen niin turvallisesti suodatti suurimman osan äänimaisemasta höpö-höpö-osastolle. Minua ei erityisesti kiinnosta ”miten sen Railin polvi jaksaa” tai ”onko Rokin matokuuri tepsinyt”.

Helsinki-Vantaan lentoasema – 56 kilogrammaa matkatavaraa, olalle vie!

Asiat tuntuvat yhtä aikaa oudolta ja tutulta. Vessanpöntön kansi sanoo klonks eri tavalla kuin mihin olen ehtinyt tottua. Pankkiautomaatit ovat niin nopeita että hyvä kun saan kortin kaivettua lompakosta kun kone jo tunkee seteleitä sisuksistaan. Kaiken lisäksi nämä setelit mahtuvat lompakkoon ja ovat selkeästi terveellä värinäöllä varustetun ihmisenlapsen suunnittelemia. Kaikki on kauhean helppoa. Paitsi ruokakaupassa. Etsin hyllyistä edelleen M-budget mozzarellaa ja erilaisia valmissalaatteja ja ihan turhaan. Nyt syödään ruisleipää ja piimää.

Odottelen lentokentän kahvilassa Jyväskylään menevää bussia ja pistän silmät hetkeksi kiinni. Koetan pinnistellä viimeisten viikkojen tekemisiäni järjestelemättömästä muistojen albumistani ja hiljalleen tapahtumat hakevat kronologisen järjestyksensä. Filmi alkaa pyöriä heinäkuun lopun kohdalta kun palautan huoneeni avaimia opiskelija-asuntola Tscharnergutin asukastoimiston. Painetaan kuvitteellista pikakelausnamiskaa jotta ei mene nysväämiseksi: luovutan huoneeni, asustelen kerroskaverini nurkissa muutaman yön ajan, raavin päätäni kirjastossa monistenipun edessä viikon verran, teen muutaman tentin, painelen rinkka selässä junalla Saksaan, vietän viikon upeassa Münchenissä kierrellen aurinkoisia katuja, suhailen tuliterän Audi A8:n kyydissä 700km:n päähän Münsteriin, tapaan kavereita Kölnissä, tutustun Alankomaiden Amsterdamiin ja palaan junalla Sveitsiin maisemien vilistessä junan ikkunassa. Vielä pikaiset jäähyväiset Berniin jääville aseveljille ja niin Finnairin kone kaartaa kohti pohjoista. -The End- Filmi loppuu ja projektori sammutetaan.

Parin viikon kuluttua Suomeen laskeutumisesta istun Jyväskylän Kortepohjassa somassa 20m2 yksiössäni ja katselen tuossa ikkunan takana avautuvaa koivikkoa. Kuinkahan sitä suhtautuisi ja sulautuisi tähän elinympäristöön? Tuntuu oudolta palata tuttuihin kuvioihin kun asiat ovat muuttuneet niin, että tunnen itseni tutussa opiskelukaupungissa ulkopuoliseksi. Tunne on aika läheistä sukua sille, jonka kanssa kiertelin Bernin katuja noin kymmenen kuukautta sitten. Mitähän sitä tekisi? Minnehän sitä menisi? Kun ei oikein tiedä että kenelle soittaisi.

Ainakin näin ensialkuun tunnen itseni aika irtolaiseksi. Voihan se olla, että muutaman viikon päästä tilanne on tasaantunut niin, että sama vanha elämän virta on temmannut mukaansa ja vie eteenpäin yhtä rivakalla tahdilla kuin se on tehnyt tähänkin asti. Kai tämä nyt se paluushokki, mistä muistelen jonkun joskus kertoneen.

Sveitsi, Bern, kaverit maailmalla - kaikki tuntuvat jo kaukaiselta unelta.

29.6 Alaston huone

Nyt on vähän hassu olla. Seinät kaikuu tyhjinä ja lattialla lojuu tavaroita hujan hajan. Vaatekomerossa ei ole kuin...no eihän siellä ole valojakaan. Muutama yksinäinen vaateripustin vain. Kurkussa viivähti pala kun otin ensimmäisen postikorttia pidelleen nastan seinästä. Vastahan minä tänne kompuroin väsyksissä ensimmäistä kertaa ja kaaduin tuohon sängyllä nukkumaan! Ja nytkö sitten pitäisi laittaa tavarat pinoon ja tyhjentää kaikki seinille kerätyt muistot pois. Minne katosi yhdeksän kuukautta? Tässäkö tämä nyt sitten oli?!

Huone pitää luovuttaa huomenna perjantaina kun se sattuu olemaan kesäkuun viimeinen päivä. Viikkasin talvivaatteet siistiin pinoon, sulloin lumilautavehkeet omaan lautapussiinsa ja ahtasin muut hilppeet muovipussiin. Saan jättää kamani säilöön tässä samassa kerroksessa asustelevan kaverin luo, joten voin liikkua lopun aikaa aika vapaasti vähällä varustuksella.

No eiköhän tässä pärjäillä näitten lähtötunnelmien kanssa. Onhan tämä tietty pösilöä ruikuttaa huoneen perään josta on kirjoittanut useita sivuja kärttyisiä raatosaarnoja ja jonka mattoa on niistänyt keuhkoistaan räntäisinä talviaamuina, mutta näin toimii epärationaalinen ihmissydän. Kun pitäisi mennä ovelle, huikata hyvästit ja jatkaa matkaa niin yhtäkkiä tuntuu, ettei maailmassa parempaa paikkaa olekaan.

Huone jääköön, mutta vaihtoaikahan jatkuu vielä muutaman viikon. Kaikki ei ole siis vielä menetetty. Odotan mielenkiinnolla, että mistä ihmeellisistä luolista heräilen heinäkuun 20. päivään asti. Väännän tämän nyt vielä rautalangasta, jotta ymmärtäisin itsekin: Vuokrasopimukseni tämän asunnon osalta päättyy 30. Kesäkuuta. Lento Suomeen on Zürichista 20.7. Tässä välissä on siis noin 20 päivää kulkurin elämää tuttavien nurkissa rupsutellen ja saksanmaalla matkustellen. Opintoja Bernissä on jäljellä enää kahden tentin verran ja ne käyn hoitamassa pois kuleksimasta ensi viikolla. Heinäkuun kuudennen päivän jälkeen kun tentit on tehtynä otan rinkan selkään ja suuntaan kohti Münchenia, josta minulle on luvattu patja ja jalkapallofinaali olutteltassa. Siellä kun aikani ällistelen niin suunnitelmana on jatkaa matkaa Münsterissa asustelevaa kaveria tervehtimään. Siinä on Köln ja Amsterdam ihan nurkan takana, joten elättelen toivoa myös siellä vierailemisesta. Nyt se on reissattava kun aikaa kerran on. Kustannuksetkin pysyttelevät olemattomina kun voin asustella kavereideni luona ja matkustaa junalla lyhyitä etäisyyksiä. No lyhyitä ja lyhyitä, onhan Munchenista toki matkaa Munsteriin, mutta suomen matkoihin suhteutettuna väli on yks kullin luikkaus näin kansankielellä ilmaistuna.

Nyt on taas luottamusta siihen, että saan nämä tavarani kannettua täältä myös pois. Vielä pitäisi selvittää miten Finnair suhtautuu 10kg:n rinkkaan jonka seurana on 20kg lautapussi. Matkatavaroiden enimmäispaino on 20kg, mutta kuuluuko lumilauta tähän rajoituksen alaisuuteen? Se selvinnee lentokentällä check-in luukulla kun esitän parhaan ”hei olen luotettava nuorimies, jonka kohdalla voi tehdä poikkeuksen tyhmiin painorajoituksiin”-hymyni puntarin lukemia tuijottavalle virkailijalle. Harjoittelen peilin edessä joka aamu - ”Skudaa, jag heter Mika Friman. Tässä matkatavarani!”

Olen loppujen lopuksi aika hyvässä tilanteessa kymmenen ylimääräisen matkatavarakiloni kanssa verrattuna toveriopiskelijoihini joille tuntuu kertyneen riittävästi tavaraa standardikokoisen laivakontin täyttämiseksi. Jos laskettelukamani unohdetaan on matkatavaroitani selkeästi alle 20kg. Täällä ollessa kampetta ei ole kertynyt kuin muutaman kirjan ja t-paidan muodossa. Hyvin olen siis rahani juonut. (Kotiväelle tiedoksi: edellinen oli tietenkin vitsi ja olen edelleenkin täysin raitis!)

No minäpä jatkan tässä pakkailua, että saan homman jossain välissä hoidettua...

28.6 Juhannus!

Juhannus meni jo aikaa sitten ja useimmilla meistä on vain hämäriä muistoja torstain ja maanantain välisestä yöstä, mutta jospa kokeilisin siitä huolimatta käydä läpi omakohtaiset kokemukseni yleisellä, mutta erittäin huolellisesti valikoidulla tasolla. Sveitsiläinen juhannus vietettiin Keski-Euroopan Kemissä eli Zürichissa. Siellä opiskeleva Kuusiston Ville tarjoutui laupiaan samarialaisen tavoin majoittamaan seitsenhenkisen suomiporukkamme valtavan asuntonsa olohuoneen lattialle.

Liikekannallepano kohti Zürichia suoritettiin perjantaina ajelemalla junalla kohti Worb Dorfin idyllistä panimoa, jossa saa kesäperjantaisin klo 14-18 Zwickel-nimistä sameaa olutta suoraan panimon vanhalla lastauslaiturilla olevasta masiinasta edullisesti frangin per annos. Muutaman tuopillisen jälkeen alkoi laulattaa, naurattaa ja ryhmämme jäsenet päättivät ostaa panimon tuotetta myös matkaevääksi. Kassasedän laskuvirheen ansiosta ensimmäisestä korista maksettiin ainoastaan pantit ja toisen korin sisällöstä vain vaatimattomat 11 frangia (7€).

Voin silminnäkijänä kertoa, että tunnin junamatka Zürichiin oli äärimmäisen eläväinen ja äänekäs. Koska varsinaisia istumapaikkoja ei ruuhkaisessa junassa ollut, vietimme matkan seisaaltaan vaunun eteisessä, jossa muutama varusmies joutui todistamaan mm. Kikan Sukkula venukseen- ja Apinamies-kappaleet sekä joitain muita valikoituja juomalauluja asiaankuuluvilla koreografioilla havainnolistettuina. Varusmiehet ovat tiettävästi edelleen vahvassa lääkityksessä.

Tässä vaiheessa on syytä selventää, että tämä mainitsemani suomiporukka koostui kuudesta tyttölapsesta, joita minä koetin toppuutella ja pitää poissa hankaluuksista tämän juhannuskiertueen ajan. Voin kertoa, että täydessä juhannuställingissä kahta olutkoria mukanaan raahaava, laulaen liikkuva ja suomeksi kiroava vaaleaverikköseurue voi saada osakseen hyvin pitkiä katseita vilkkaalla rautatieasemalla ja aiheuttaa yleistä pakokauhua. Itsehän toimin lähinnä joukkueen huoltajana ja pysyttelin suurimman osan ajasta jossain tapahtumien taustalla josta hiippailin tarkastamaan vauriot aina tomun laskeuduttua.

Juhannus sujui siis kosteissa merkeissä huonosti nukkuen ja paljon syöden. Tässä yhteydessä kostea tarkoittaa tietenkin runsasta uimista ja vesisateessa makkaran paistamista, joita ilman keskikesän juhla tuntuisi lähinnä tyhjänpäiväiseltä muniin puhaltelulta. Tunnelmaa laimensi ainoastaan Sveitsin valitettavan pieni sääskikanta, joka ei tiettävästi onnistunut aiheuttamaan yhtään kutisevaa pahkaa ryhmämme jäsenille.

Nuoruusiän dementiasta johtuen perjantaista ei ole Zürichiin päästyämme juurikaan muistikuvia ja lauantaikin tuntuu melko utuiselta. Jossain välissä joku ui joessa, osa poltti selkänsä auringossa ja osa karkasi kohti Berniä ihan omia aikojaan. Lauantai-illan vietimme pienen lammen vieressä, jossa paikallinen suomiseura vietti juhannusta noin 30 hengen voimin syöden, juoden ja jätkänkynttilöiden kanssa touhuten, kunnes ukkosmyrsky lopulta kasteli ihan kaikki ja kaiken sisältä ja ulkoa. Savuava nuotio ja mustaksi palaneita makkaroita, joiden ympärillä huojuu litimärkä lauma öliseviä ihonvärisiä pötkylöitä. Tätä lähemmäs Suomea ei Sveitsissä pääse!

21.6 Aare

Sveitsissä ei ole montaa järveä eikä merenrantaa senkään vertaa. Jokia sentään on muutama ja niistä sitten nautitaankin koko rahan edestä. Lämpimiä kesäpäiviä on ollut sen verran, että Bernin halki virtaavan Aare-joen lämpötila alkaa olla noin +18°C, joka on ihan riittävä uimista varten, joskin jotkut vilukissat pillittävän sen olevan vielä liian kylmää.

Itsehän olen uimataidoiltani Suomen armeijan luokituksen mukaan ”uimataidoton”, koska jaksoin uida vain 100m yhtäjaksoisesti rajan ollessa muistaakseni 200m. Tekniikkani on ”Tarzan krokotiili kintereillään”, joka tunnetaan myös ”varo tai hukut”-tyylinä. Kyseessä on siis äärimmäisen voimakkaasta Johnny Weissmuller-henkistä kauhomisesta lähes pystyasennossa, joka vie voimat nollaan minuuteissa ja aiheuttaa kiusallista lihaskipua seuraavina päivien aikana.

Koska lapsuusaikoinani muistutin hyvin ravittua maitovalasta, en viihtynyt rannoilla tai uimahalleissa erityisen hyvin. Vesi on myös ollut minulle elementti, jota olen, sanotaanko nyt diplomaattisesti, aina kunnioittanut, joten siinä polskiminen ei ole koskaan edustanut minulle sitä suurinta hupia. Näin lähempänä aikuisuutta en ole missään vaiheessa ollut riittävän motivoitunut oikean tekniikan opettelemiseen ja niinhän se yleensä menee, että asiat joissa olisi eniten parantamisen varaa ovat niitä vähiten kiinnostavia. Syöhän se miestä kun kuka tahansa aerodynamiikasta ja lihaskunnosta riippumatta kykenee hyvän tekniikan hallitessaan liukumaan vedessä sulavan vaivattomasti useita kilometrejä yhteen menoon minun pysytellessä turhauttavasti lähes paikallani pontevasta räpiköimisestä huolimatta. Pitäköön tyhmän uimisensa!

Eilen kokoonnuimme Aaren rannalle Marzili-nimiselle rannalle moikkailemaan Maaliskuisen Engelbergin lasketteluleirin aikaisia tuttuja rantalentopallon ja yleisen hölmöilyn merkeissä. Keli oli lämmin, joten joessa oli uimareita ihan kuhinaksi asti. Jossain vaiheessa iltaa uiminen tuli puheeksi meidänkin sakissa ja ajattelin, että onhan sitä käytävä Aaressa lillumassa vaikka voimakas virtaus vähän arveluttaakin. Kovasti oli kaikki kehuneet mukavaksi kokemukseksi. Sen ihmeempiä miettimättä otin sitten paitaa pois ja marssimme joenrantaa kohti.

Kävelimme joenrantaa ylävirtaan muutaman sata metriä, jotta voisimme nousta vedestä suurin piirtein paikalla, jossa kaikki tavaramme olivat. Kuulemma Aaressa ei varsinaisesti tarvitse muuta kuin kellua ja virta vie omaan tahtiinsa mennessään. Nyt kun oikeastaan ensimmäistä kertaa katselin jokea tarkemmin, tuntui virta suorastaan hurjalta. Tuonneko minun pitäisi muka loikata?

Kuvittelin, että laskeutuisimme virtaan ihan rauhallisesti jostain rantakivikolta, mutta tämä nähtävästi ollut se kaikkein maskuliinisin tarjolla olevista vaihtoehdoista. Tosimiehet ja naiset tietty loikkaavat jokeen sillalta vajaasta kolmesta metristä, mielellään pää tai ahteri edellä kovasti matkalla kiljuen.

Kävelemme noin 30 metriselle sillalle ja pysähdymme sen keskivaiheille tuijottelemaan alas virtaan. Ilmassa on yleisen hermostunutta naureskelua ja huonoja vitsejä terävistä kivistä ja krokotiileistä. Koetan olla ajattelematta koko tilannetta ja nostan jalkani kaiteen yli. Sydän kyllä läpättää, mutta hassusti mieli on melko tyyni. Vilkuilen mukana tulleita kavereitani kaiteen ulkopuolella seisoskellessani ja manailen jotain itsekseni. ”Mitähän ihmettä minä tässä oikein touhaan...?” Tarkistus ylävirtaan ettei kukaan ole tulossa sillan alta ja ensimmäinen seurueesta hyppää. Sitten toinen, kolmas ja nyt olen yksin kaiteessa kiinni. Aika tuntuu hidastuvan. Tummanvihreää vettä valuu allani valtavana massana ja uimakavereideni veteen tekemät loiskahdusjäljet ovat jo melkoisen matkan päässä. Päässä ei liiku mitään. Polvet koukistuu, oikea käteni nousee ja ottaa nenästäni kiinni, oikea jalka kurottautuu sillalta poispäin ja vasen tekee jotain sekavaa ponnistamisen ja pudottautumisen välimaastosta. Vasemman käden sormet irrottautuvat kaiteesta ja olen ilmassa. Silmät menevät tahtomattani kiinni ja tipun alaspäin enempivähempi etukenoisessa istuma-asennossa jalat edellä.

Korvissa jyrähtää kun loiskahdan veteen persaus edellä. Hetken voimakkaan kohahduksen jälkeen veden ääni vaimenee nopeasti ja kuulen vain sihinää. Pyrin kohti pintaa. Suljettujen silmäluomieni läpi näen valoa ja räpistelen ylös sitä kohti. Vettä ja lisää vettä, kuinka kaukana se pinta oikein on? Aika matelee ja minä poljen ja kauhon. Korvissa kohahataa taas kun pääni nousee pinnalle. Aika ottaa jälleen normaalin vauhtinsa ja minä auon silmiä ja haukon happea sisääni. Kaverit vilkuttavat edellä valuen ja nauravat jotain.

Virta vie juuri niin vauhdilla kuin ajattelinkin. Vaikka pelkkä kelluminenkin riittäisi poljen vettä ihan varmuuden vuoksi. No ihan mukavaahan tämä kuitenkin on. Vesi ei tunnu kylmältä vaikka vieressäni kelluva tanskalainen liikunnanohjaaja toisin väittääkin. Jos korva käy vedenpinnan tasolla kuulen kihinää, joka tulee kai veden suhistessa pohjassa ja rannalla olevien kivien lomasta. Ei mene montaa minuuttia kun veden polkeminen alkaa hiljalleen väsyttää ja voisin jo nousta rannalle. Ongelmana on tietty ilmeisen kova virta ja joissain paikoissa rannalla olevat terävät kivet. Maltan vielä mieleni ja uin hiljalleen joentörmää kohti virran suuntaisesti. Vihdoin pääsen riittävän hyvältä vaikuttavalle paikalle ja jalas koskettavat pohjaa. Pääsinpäs rantaan. Koko ukko tutisee ja kädet tuntuvat väsyneiltä kun kävelen kohti nurmikenttää jonne jätimme tavaramme. Shortsit valuvat vettä ja asfaltilla olevat pikkukivet nipistelevät jalkapohjassa. Hui saakeli! Ensimmäistä kertaa hyppy veteen ja ensimmäistä kertaa virran vietävänä. Koetan näyttää tyyneltä ja juttelen uimakavereilleni rennosti niitä näitä. Sydän läpättää vieläkin melko nopsaan. Lainaan pyyhettä ja kuivailen tukkaani.

Aurinko paistaa ja ilmassa on kai ukkosta kun pää tuntuu hassulta. Voisinpa palkita itseni vaikka oluella.

16.6 Aktiivisia aikoja

Hiekka vähenee tiimalasissa. 34 päivää ja Suomeen. Itse en ole vielä vääjäämättömän kotiinpaluun läheisyyttä täysin tajunnut, mutta huomaan kuinka illanvietot ja aktiviteetit ovat lisääntyneet ja yleisesti ottaen eletään kuin lopun aikoja. Jokaisesta päivästä yritetään tiristää viimeisetkin minuutit ja jostain syystä esimerkiksi vuorimaisemat vaikuttavat jälleen tuijottamisen arvoisilta. Kohta niitä ei enää näe.

Tuntuu, että joka päivä tapahtuu kaikkea niin paljon kaikkea, että mitään ei saa kirjoitettua ylös. Olen katsonut jalkapallo-ottelua Puolan suurlähetystössä, syönyt racklettea sveitsiläisten jamppojen luona, jotka ovat olleet suomessa vaihdossa, tullut kumiveneellä jokea alas Thunista Berniin 30km, ottanut joenrannassa aurinkoa, uinut tuossa lähellä olevassa uima-altaassa, grillannut, kaljotellut, katsonut vähän lisää jalkapalloa ja vaikka mitä muuta. Joka päivä jotain.

Luentoja ei ole paljoa ja ne vähätkin tuntuvat vastenmielisiltä. Yliopiston sisätiloihin meneminen vaatii tahdonvoimaa enemmän kuin useimmilla meistä riittää. Muut suomalaiset ovat hurahtaneet auringon ottamiseen täysin ja pyhittävät tunteja päivässä nurmella makailemiseen. Itse koetan olla maltillinen ja suojata jo kerran palaneen nahkani liialta poltteelta.

Miettisen Oskari, joka vaikuttaa Erasmuksena Achenissa, Saksassa tuli Keski-Euroopan kiertueensa päätteeksi kyläilemään ja minä koetin näyttää paikkoja hänelle ja viehättäville seuralaisilleen. Oskarihan opiskelee Jyväskylässä samaa TJT:tä kuin minä joten tuttuja ollaan jo entuudestaan. Aloiteltiin iltaa Gürten-harjun päällä grillailemalla, siirryttiin keskustaan oluelle ja siitä Reitschulen kahvilan parvekkeelle nojailemaan. Viihdyin kyllä porukassa hyvin ja vierailijatkin tuntui hymyilevän. Runsaalla oluen nauttimiselle lienee jotain vaikutusta asiaan, mutta mukavaa oli muutenkin.

Jalkapalloa tulee joka tuutista joka puolella maailmaa ja myös täällä. Itse olen seurannut pelejä ihan sosiaalisista syistä ja ihan jännähän noita pelejä on tuijottaa muutaman oluen jälkeen. Puola – Ecuador-pelin katsoin Puolan suurlähetystössä Bernin vanhemmassa kaupunginosassa, jonne sain kutsun Puolalaisten kavereitteni kautta. Suurlähetystön virkaa toimittavan kartanossa oli tarjolla juotavan ja suolaisen naposteltavan lisäksi ihan täysi grillikattaus, joka tarjoiltiin takapihalla olevassa puutarhassa. Paikalla oli noin 50 henkeä, joista tietty valtaosa oli Puolalaisia, mutta myös Bernissä sijaitsevien muiden maiden suurlähetystöjen väkeä. Puoliajalla potkittiin jalkapalloa ja saatiin aikaiseksi muutama kauhun hetki suurlähetystön ikkunoiden karmien kanssa. Muutama kukkapuska sai myös valitettavia osumia harhautuneista keskityksistä johtuen. Kerrassaan mukava ilta yllättävässä ympäristössä. Ilmaisella oluella ja ruualla ei tietty voi oikein pahasti pieleen mennäkään.

Nyt istun tässä olohuoneessa. saksalainen Lasse syö riisiä sienikastikkeella ja sveitsiläiset tytöt katsovat telkkaria. Ulos kun tihrustaa tuosta isosta ikkunasta niin näyttää aika pilviseltä. Tuoksuu tuo Lassen sapuska niin hyvälle, että taidan itekkin jotain ruveta touhuamaan ruuan kanssa. Että tämmöstä. Tavallista.

6.6 Bernissä taas

Reissaukset on nyt sitten toistaiseksi reissattu ja seuraavaksi keskitytään tentteihin. Bernin komennusta on jäljellä aika tarkalleen puolisentoista kuukautta ja osa kavereista juttelee jo tavaroiden pakkaamiseen ja kotiasioiden järjestelemiseen liittyviä juttuja. Itselläkin pitäisi miettiä asuntoa Jyväskylästä, varmistaa lennot ja miettiä, että kuinka helposti saan vaatteet, kirjat, kengät ja tuon lumilaudan rotiskon suomeen kiikutettua. Onneksi varasin menopaluu-lennot jo lokakuussa niin on sekin kustannuserä maksettuna.

Jännästi sain lokakuussa lippua varatessani paluupäivämäärän oikein: liput on varattu 20.7 kun seuraavana aamuna pitäisi olla Jyväskylässä KV-toimiston tutorkoulutuksessa istumassa Suomeen tulevia vaihtareita varten valmistautumassa. Vähän vaan hirvittää kun lippujen mukaan olen Helsingissä vasta iltasella 23:30 ja siitä on vielä matkantekoa jyväskylään melko pitkästi. Lentolippuni on onneksi muutettavaa mallia, joten ehkä saan vaihdettua lennon ajankohdan lähemmäksi iltapäivää. Asiaa tutkitaan.

Valencian reissun jälkeen Bernissä on ollut kylmä kuin ryssän helvetissä. Opiskelija-asuntolamme lämmitys on näppituntuman perusteella napsautettu pois päältä ja kun ulkolämpötila keikkuu tuolla +10°C kieppeillä alkaa sisällä tuntua ilma yllättävän raikkaalta. Olen pitänyt huoneessani ikkunat suljettuina ja kaikki neljä lamppua päällä päivät pitkät, jottei sormet menisi sinisiksi koneen ääressä istuskellessani. Säätiedotus lupailee jo lämpenevää, joten eiköhän nuo lamputkin saa kohta sammuttaa.

24.5 Valencia

Hupsistarallaa sitä taas löytää ittensä kummallisten näppäimistöjen äärestä kun uskaltaa vain lähteä. Slovenia ja Kroatia tuli muutaman kaupungin osalta nähtyä ja nyt etsin kirjaimia koneelta, joka puhuu espanjaa. Tuossa aukinaisen ikkunan alla vonkuu autoja ohi jatkuvalla syötöllä ja lämpömittarissa on jotakuinkin kolmisenkymmentä plus astetta varjoisessakin nurkassa. Tulin tänne Valencian lämpöön Puolasta kotoisin olevan Aleksandran kanssa hänen kavereitaan moikkaamaan ja tässä olisi tarkoitus ottaa aurinkoa tuonne ensi maanantaihin saakka.

Rahaa en nyt ihan mahottomia summia ole tähän reissuun tuhlannut kun lennot järjestyi edullisesti ja asumisesta ei tarvitse sen kummemmin maksaa. Aleksandra eli lempinimeltään Ola (elkää kysykö mikä yhteys näillä kahdella nimellä muka on) oli täällä viime vuonna vaihdossa ja nyt sitten morjestellaan tuttuja paikkoja ja paikallisia kavereita. Ite tunnen Olan tuolta Bernistä kun samassa kerroksessa kerran asutaan.

Valencia on tässä Katalonian (eli Espanjan) länsirannalla välimeren rannalla. Olisko Espanjan toiseksi suurin pitäjä ja aika tiiviiseen pakattua seutua. Keli on aurinkoinen kuulemma 300 päivää vuodessa ja näin toukokuun lopupuoliskolla lämpötila pyörii noin +30 kantturoissa. Paikoittain kadut ovat melko rupuisessa kunnossa, mutta sitten löytyy taas toistakin ääripäätä koreudessaan. Keskustan läpi kulki ennen joki, mutta jossain vaiheessa iimevuosisadan puolen välin paikeilla nämä veijarit ohjasivat joen kaupungin ulkopuolelle ja ranentelivat vedeltä vapautuneen joenpohjan täyteen puistoja ja aivan mahottomia rakennuksia. On ostoskeskusta, hienoja hotelleja, delfinaariota ja taidemuseota vaikka hyry mycket. Ja isoja kuin mahoton.

Mukavaa täällä on näin kolmen päivän kokemuksen perusteella ollut. Emäntämme Rita on kokkaillut todella upeita ruokia joten ei ole minunkaan tarvinnut nälissään kiukutella. Jos ei rannalle olla iltasesta menty sangrian kanssa läträämään niin sitten on katseltu vanhoja Marxin veljesten komedioita tai valloitettu eurooppaa Espanjankielisen Risk-lautapelin ääressä. Mukavata.

Huutelen lisää jos tulee jotain mainitsemisen arvoista. Siihen asti moi isolla moolla!

9.5 Ljublijanaan!

Tavarat on pakattu reppuun ja viimeisen kolmen tarkistuskerran perusteella passi todellakin on olkalaukussa. Pari t-paitaa, pyyhe, muutamat bokserit, shortsit, pesuvehkeet, sukkia ja kameran laturi. Tärkeimmät on mukana. Ai niin se kamera! Vetasen vielä Spagetin pestolla naamariin ja kävelen tuohon parin sadan metrin päähän rautatieasemalle. Ensin keskustaan, siitä Zürihichin junaan, siellä vajaan tunnin odottelu ja sitten Zagrebia kohti puksuttelevaan yöjunaan.

Hyvät kaverini Martin ja Tadeja kutsuivat minut kyläilemään Ljublijanaan, Sloveniaan. No sinne sitten! Oleskelen siellä näillä näkymin keskiviikosta sunnuntaihin, mutta koska paluulippua ei ole ostettuna niin mistäs tuota tietää tarkasta kotiutumisajasta. Perillä paikanpäällä olen aamulla puoli yhdeksän aikaan. Saapa näkyä kuinka freesissä kunnossa sitä ollaan kun yö piereskelty hikisessä vaunussa.

Äkkiä nyt loput ruoka suuhun ja menoks!

3.5 Valpurinpäivä ja sen jälkeinen elämä

Sinne meni jo toinen vappu putkeen maailmalla reissatessa. Viimevuonna tähän aikaan rellestin Barcelonassa ja nyt sitten ällistellään ylioppilaiden ja suomalaisen työn juhlaa täällä Bernin suvessa. Kokoonnuimme sunnuntaina puolen päivän aikaan yliopiston päärakennuksen eteen isolle nurmikentälle nautiskelemaan eväitä suomivoittoisella porukalla ja niinhän siinä kävi, että kun olimme hetkisen napostelleet juustoja ja salaattia, kaivoi joku kuoharipullon repustaan, sitten toisen, jollain sattui olemaan kolmas ja niin edelleen nopeasti kiihtyvällä tahdilla kunnes illan tultua piknikpaikkamme viereen levittäytyvästä pullomerestä oli tullut yleinen turistinähtävyys, jota vitsikkäimmät ohikulkijat kävivät oikein valokuvaamassakin. Itsehän otin ihan muutaman maljallisen ikään kuin tehostamaan ruuansulatusta ja tiettävästi ryyppy silloin tällöin tekee myös hyvää sydämelle. Aurinko paisteli hajanaisten pilvien seasta mukavan lämpöisesti ja nurmikentällä oli muitakin seurueita samoissa puuhissa. Illan viiletessä siirryimme sisätiloihin jatkamaan ja perin Sveitsiläisen racklette-aterian jälkeen olo oli kuin betonilla täytetyllä kumiveneellä. Kotiin mars, pää tyynyyn ja taju pois.

Vaan eipäs ollut kesäinen pikniksää vielä riittävän lämpöinen koska nyt tuntuu ties kuinka monetta kertaa tämän vuoden aikana, että kurkkuun on asettunut keskikokoinen siili ja päässä suhisee siihen malliin, että kuumetta voi hivenen olla jossain kohtaa sisuskaluja. Köllötellään nyt sitten sisällä ja odotellaan parempaa oloa. Olen kyllä koittanut popsia omenoita ja vitamiineja, mutta vähän väliä joku osa kropasta tuntuu tulehtuvan ja turpoavan, että tiedä tässä sitten johtuuko huono kunto naapureista, ruokavaliosta, naapureiden ruokavaliosta vai siitä, että Feng shui-sisustusopin mukainen qi-energia ei pääse virtaamaan huoneeni läpi riittävän hyvin. Kyseessä täytyy olla kyllä äärimmäisen tyhmä ja likinäköinen energiavirta jos se ei näitten muutamien hassujen huonekalun ja vähien kirjojen läpi pysty kohtuudella rymyämään. Ehkä syy on sittenkin siinä kellertävässä nesteessä, joka valuu jääkaapissa jostain ylemmiltä hyllyiltä ruokieni päälle. Tai kenties käsien, astioiden ja pöytien pyyhkimiseen käytettävät monitoimiset keittiöpyyhkeet todella ovat niin likaisia kuin miltä ne vaikuttavat. Tai ehkä minut vain on kasvatettu desinfioidussa pumpulissa ja olen yksinkertaisesti liian pehmeä.

Onni on sellainen lyhyt kausi kurkkutulehduksien välissä kun sylki ei ole harmaanvihreää tytisevää hyytelöä ja kauppalaskussa ruokatarvikkeiden osuus on niistovälineitä suurempi.

Lämpömittari keikkuu +20°C nurkilla ja ulos tekisi mieli. Olen suunnitellut tässä jo jonkin aikaa polkupyörän vuokraamista, vaan en ole vielä saanut asiaa hoidettua. Asunnoltani on matkaa keskustaan aika tarkalleen viitisen kilometriä ja kävellen sen taitaa noin kolmessa vartissa. Polkupyörällä välin hurauttaa jopa alle 15 minuutissa. Junalippu lopuksi aikaa maksaisi noin 110 euroa ja polkupyörän vuokraaminen olisi kolmeksi kuukaudeksi noin 65 euroa, joten ei tässä mistään valtavista taloudellisista säästöistä ole kyse. Kai se pyörä toisi oman vapauden liikkumiseen nyt kun säät ovat hyvät ja etäisyydet melko vähäiset. Pyörän vuokraan sisältyy myös korjaaminen, joten jos käy niin että penkki pyörähtää päin persettä ja renkaat alkavat yllättäen laahaamaan maata, ottavat ammattimiehet kapistuksen huollettavakseen. Ja kun kyseessä on vuokrakampe, on siitä eroonpääseminen helppoa kun kotiudun tuossa heinäkuun loppupuolella.

24.4 Pimeää ja lämmintä

Kelit ovat jo tasaantuneet miellyttävän aurinkoisiksi, eikä sohjoa ole satanut enää pitkään aikaan. Nurmikot rehottavat jo vihreinä ja puissakin on lehtiä aika mukavasti. Menneellä viikolla yliopiston päärakennuksen edessä oleva nurmikenttä oli leikattu, enkä tainnut olla ainoa joka tunkkaisessa luentosalissa vietetyn parituntisen jälkeen seisoskeli nurmikon reunalla silmät suljettuina ilmaa nuuhkien. Leikatun nurmen tuoksu tuo mieleen Juhannuksen seudun koti-Torniossa - Ruohonleikkurin kovaääninen pärinä soi korvissa ja silmien edessä avautuvat mummolan tuskastuttavan laajat nurmikentät, joiden leikkaamiseen menee useammallakin leikkurilla niin pitkään, että kun ”vihreän mökin edustan” ja ”kolmion” sekä ”savusaunan kentän” on saanut vihdoin leikattua, on ensimmäiseksi parturoidun alueen yliaktiivinen nurmi ehtinyt jo palautua alkuperäiseen, rehottavaan tilaansa ja työn saa kohta aloittaa alusta. Muistutan itseäni, ettei pesuhuoneesta nurmikentän yli savusaunaan vedettyä puutarhaletkua saa yliajaa leikkurilla ja kolmiossa olevia kuusentaimia pitää muistaa varoa.

Jospa sitä heinäkuun lopussa pääsisi savusaunaan pesemään kymmenen kuukauden sveitsikuonat nahastaan. Sauna on asia jota täällä todella kaipaa. Kävin pari viikkoa sitten paikallisessa kuntoilukeskuksessa maksamassa itseni kipeäksi kusilämpimästä vesialtaasta, höyrykopista ja naurettavasta sanaviritelmästä, jonka kiukaan paljaana hehkuville vastuksille lirisi automaattisesti muutama tippa vettä varttitunnin välein. Ilma oli niin kuiva, että jos siellä olisi tulitikun riipaissut niin kyseistä kuntoilukeskusta olisi saanut keräillä Bernin lähimetsistä aika pitkään. On joitain pyhiä asioita joilla ei pidä leikkiä ja yksi tällainen instituutio on nimeltään suomalainen sauna.

Kevät on täällä muutaman kuukauden Torniota edellä. Ulkona pärjää helposti t-paitasillaan ja muutaman kerran ilma on ollut jo suorastaan väsyttävän kuuma. Yöt ovat kuitenkin viileitä ja kun ikkunan jättää auki, voi normaalin peiton kanssa nukkua mukavan vilpoisesti. Pimeä laskeutuu Bernin ylle Sveitsiläisen täsmällisesti kello 21:00 ja jatkaa kuulemma suurin piirtein samalla aikataululla koko kesän. Tämä tuntuu oudolta, koska kotipuolessa olen tottunut siihen, että kun linnut laulaa ja ruoho on vihreää, on myös päivänvaloa tarjolla vuorokauden ympäri. Vaan toisin on täällä. Tuntuu hankalalta ajatella, että kesästä huolimatta päivä ei pitene tästä sen pitemmälle ja esimerkiksi lenkillä käyminen pitää hoitaa alta pois rajoitetun päivänvalon aikaan. Toisaalta lämpimät ja pimeät illat ovat omalla tavallaan tunnelmallisia. Asuntolamme katolla 20. Kerroksessa oli mennäiltana turkkilaisen pojan ja puolalaisen tytön synttärikekkerit ja mukavahan sieltä ylhäältä oli katsella ympärillä tuikkivia Bernin valoja kylmä oluttölkki kourassa. Voisihan sitä tietty olla kurjempiakin tapoja viettää iltaa.

Eräänä toisena iltana espanjalais- ja puolalaisvoittoisella porukalla grillaillessamme popsimme makkaroita ja makaronisalaattia naapurin opiskelija-asuntolan parvekkeella lämpimän iltatuulen huljutellessa pulisonkeja. Makkarat olivat aika pitkälti suolalla täytettyjä siansuolia joita maistellessa ikenet tuntuivat suojautuvan vetäytymällä kohti takaraivoa ja aina suupalan jälkeen aivot eivät jostain syystä saaneet yhteyttä kieleeni, joka oli päättänyt heittäytyä tunnottomaksi vastalauseena vastenmielisen ylisuolatun grillieineksen suuhun sullomiselle.

Juttelin tuttujen kanssa niitä näitä kun yhtäkkiä parvekkeen palotikkaita pitkin nousta ähisee kaksi sinipaitaista poliisia. Nojailin seinään kädet taskuissani enkä hämmästykseltäni pystynyt muuta kuin aukomaan suutani ja nostelemaan kulmakarvojani naama kysymysmerkin ruumiillistumana. Mitä ihmettä? Mistäs nämä karhun kokoiset pamppukeijut tänne ilmaantuivat ja ennen kaikkea miksi? En tietääkseni ollut tehnyt mitään suurempia rikkomuksia! Vaikka toinen puoli minusta tiesi, että tässä täytyy olla kyseessä väärinkäsitys, kävi toinen puoli läpi listaa mahdollisista rikkomuksistani - oleskelulupani pitäisi olla kunnossa enkä muistaakseni kantanut tänä iltana mukanani aseita ja räjähteitä enempää kuin omaa käyttöä varten.

Pitkän ja rauhallisen Sveitsinsaksaksi toimitetun puheenvuoron aikana paksumpi ja ilmeisesti vanhempi konstaapeleista selvitti otsaa hiestä pyyhkien seurassamme olleelle paikalliselle opiskelijalle kuinka naapuritalon asukkaat olivat kiukustuneet kovaäänisestä mellastamisestamme ja soittaneet poliisit rauhoittelemaan grillailuiltamaamme. Kello oli kyllä jo kaksitoista ja onhan tietty totta, että viitisentoista henkeä parvekkeella jutustellessaan voi häiritä ikkunat auki nukkuvaa lähiseutua, mutta siitä huolimatta tuntui liioitellulta selvitellä asiaa poliisin kanssa. Ei kovaäänistä musiikkia, ei sen kummempaa kiekumista tai muutakaan rellestämistä. Odottamattomat vierailijat ottivat sveitsiläisen puhemiehemme tiedot ylös ja pyysivät pysyttelemään sisätiloissa jotta naapurusto saisi nukkua. Olo oli jälkeenpäin vähän hölmistynyt – jos rauhallinen, suorastaan aneeminen grillailuilta tulkitaan tilanteeksi jota on tarpeellista rauhoitella aseistautuneen poliisipartion voimin niin millaisia resursseja paikallisilla viranomaisilla olisi varastossa esimerkiksi keskikosteita skandinaavisia juhannusjuhlia varten jolloin vääjäämättä päädytään tilanteeseen jossa äärimmäisen alaston ja humalainen mullikuoro huutolaulaa Maammelaulun ensimmäisen säkeistöä lähes oikein sanoin, ammuskelee hirvikiväärillä pilkkaa navetan seinään ja myöhemmin aamulla yrittää humalaisella itsevarmuudella todistaa kuinka tämä meidän suvussa sata vuotta ollut traktori kiipeää tuon naapurin takapihalla pönöttävän muhakasan päälle että heilahtaa!

No realismin nimissä on tietty todettava, että ei ne mullikuoron pojatkaan kerrostalolähiössä tolskaa vaan horjahtelevat alastoman koreografiansa siellä missä sille on tilaa eli keskellä järvien täyteistä metsikköä jossa oravan kokoiset sääsket ja paarmat istuvat kuusenoksalla vierekkäin odottamassa, että saunasta mölisten horjuneet alastomat lihakimpaleet jäähtyisivät riittävästi veren laskemista varten.

Niin tässä käy, että kolmen kuukauden päästä kotiuduttuani romantisoin Suomen saunakulttuurin sijasta Sveitsin alppeja, suklaata ja juustoa tippa silmässä. Aina on nurmi vihreämpää siellä mistä sitä ei ole vielä leikattu. Tai jotain.

13.4 Koiranpaska haisee ja aurinko paistaa

Bernissä kaikki ennallaan. Arvaamaton kevätsää heittelee taivaalta vuorotellen vesipisaroita ja etäisesti lunta muistuttavaa vaaleaa sohjoa. Muutaman aurinkoisen päivän aikana olen onnistunut jo polttamaan naamanikin Aare-joen rannassa terassilla istuskellessa. Nyt on sitten nokka ja posket hellänä ja punakkana.

Mari oli täällä kyläilemässä kymmenisen päivää. Kiertelimme Bernin katuja ja tutustuimme molempiin sen jännittävistä nähtävyyksistä useampaankin otteeseen. Teimme myös excursion Bernin Sipulimarkkinoilla marraskuussa tapaamani Martinin luo Frutigenin pieneen alppikylään. Pöytään oli nostettu racklettevehkeet jonka ääressä askarreltiin juuston, pottujen ja lihan parissa vatsat täyteen. Tuhdin juustoaterian päälle nautimme sivistyneesti pullollisen pakastekylmää Minttua jota myös Sveitsiläinen isäntämme osasi arvostaa niin korkealle, että puolen litran pullon käyttöiäksi koitui reilut parikymmentä minuuttia. Alppikylässä tuuhisteltiin muutama päivä ja laskemaankin päästiin yhden päivän ajaksi. Toisen kerran kun yritettiin niin tuli vettä ja vihasia mummoja jopa ylhäällä kahdessa tuhannessa metrissä.

Marin kotiuduttua takaisin pohjolaan siivosin huoneen, vaihdoin vieraspedin kylmälle pierulle haisevat lakanat puhtaisiin ja painelin Zürichiin ottamaan vastaan Äiti-Pirjon, Isi-Karin, Riitta-tädin ja Virtasen. Alla kurnutti vuokrattu pirssi, Virtanen istui ajurin penkillä ja minä toimin tulkkina ja GPS-laitteen sisältä kuiskailleen naisihmisen hoitajana. Takapenkin herrasväki ihmetteli maisemia ja naureskeli Sveitsin tieliikenteen pikkuruisille kuorama-auton penikoille, joita kuulemma suomessa pidetään hiekkalaatikoilla perheen pienimpien viihdykeenä. Sitä olen tässä miettinyt, että liekköhän kytiläisten iloisella mielellä ja sillä, että takapenkin jalkatilaan tuntui kertyvän runsaan puoleisesti tyhjiä viinipulloja minkäänlaista yhteyttä?

Viikko kului rivakkaan tahtiin kun kävimme ällistelemässä vuoria, järviä, jokia, kirkkoja, kapakoita, Sveitsiläistä perhe-elämää ja jopa paikallisen kuorma-auto-yrittäjän pelivälineitä. Jos tuli kiukku tai väsy niin asia korjattiin napakalla viininaukulla ja taas matka jatkui. Esimerkiksi Wengenin ja Männlichenin väliä sahaava gondolihissiin ei meinattu millään uskaltaa nousta, mutta vastaavanlaisiin kriisitilanteisiin tottuneena matkanjärjestäjänä kävin nappaamasta lähikaupasta voimajuomaa ja eipä mennyt pitkään kun heilahdettiin vaijereiden varassa vuorenhuipulle kuin kyseessä olisi ollut postin hakeminen potkurilla talitinttien lauleskellessa puissa maaliskuisena pakkasaamuna.

Kotiväki lenteli muutama päivä sitten takaisin sinne missä leipä on tummaa ja viina kirkasta. Minä istun sisällä ja koetan tavata kansainvälisen henkilöstöhallinnon perusteita. Moottorisaha vonkuu pihalla ja kirkonkellot mekastaa sen merkiksi että kello on varttia vaille, vartin yli, tasan tai puoli. Eipä täällä sen ihmeempiä.

16.3 Liian pitkään neljän seinän sisällä...

Voi tätä ilon päivää! Olen tehnyt löydön! Jotain joka mullistaa koko lopun vaihtoaikani Sveitsissä. Enpä olisi uskonut. Huhhuh! Niin se onni suosii rohkeaa. Makoilin eilen sängylläni ja luin International management-kurssin tenttiä varten. Tentti on vajaan viikon päästä ja materiaalia riittää ihan riesaksi asti. Asento oli melko epämukava lukemista ajatellen koska littanasta tyynystä ei ollut riittävästi tukea selän alle jotta olisin päässyt optimaaliseen puoli-istuvaan lukuasentoon. Ajattelin, että olisipa hienoa, jos olisi sellainen sänky, josta saisi nostettua sängyn päätyä ylemmäs. Siinä kelpaisi loikoilla puoli-istuvassa asennossa ja opiskella intensiivisesti tulevia tenttikoitoksia varten. Sehän se vasta olisikin elämää. ’Eihän meillä tietenkään sellaisia sänkyjä ole, tämähän on vain opiskelija-asuntola,’ ajattelin ja jatkoin opiskelumateriaalin nimellä kulkevan paperikasan pläräämistä. Uteliaisuus kyykki kuitenkin sinnikkäästi olkapäälläni ja kuiskutteli korvaan, että eihän se nyt haittaa jos kurkkaat tuonne patjan alle. Ei mene kuin kymmenen sekuntia ja voit jatkaa elämääsi ihan samaan tyyliin kuin nytkin – huonossa asennossa makoillen, kädet papereiden kannattelusta väsyneenä.
Kurkistin sitten sinne patjan alle naama skeptisyydestä happamana. Puisista ritilöistä tehty pohja. Hetkinen...mikäs tämä luukku tässä? Ja saranat? Ja tämmöset tukiraudat?! Voi herran pieksut mullahan on säädettävä sänky!

On kuin olisi ajellut vuoden 1994 Ford Mondeolla monta vuotta ja yhtenä arkiaamuna huomaa tuulettimen säätövipujen alapuolella pienen napin, joka liikennevaloissa testattuna osoittautuu Ritariässän hyppynapiksi! Tai jos vaikka on omistaa 1988 vuosimallin Seat Ibizan ja lämpimänä keväisenä päivänä sitä pihalla pestessä huomaa, että kuskin ovessa olevan naarmun alta hohtaa kullasta tehdyt pellit! Eihän tämmöstä tapahdu kuin elokuvissa! On niin mukavaa että ääneen naurattaa! Sängyn päädyn saa nostettua juuri niin kuin haaveilin ja lukeminen on...no lukeminen on kyllä yhtä vaivalloista kuin aikaisemminkin. Vaan onpahan ainakin olosuhteitten puolesta kaikki kohdallaan.

Muutenkin menee kertakaikkisen hienosti. Olin tässä pari päivää kipeänä vaan nytpä alan olla jo terveiden kirjoissa. Ulkona en ole päässyt käymään, joten käsitys tästä maailmasta ja elämästä rajoittuu siihen mitä ikkunasta näkyy. Siellä on kerrostaloja ja brittityylinen rivitalolähiö. Jotkut penskat siellä kiljuu ja sitoo toisiansa hyppynarulla pihakoivuun. Se siitä ulkomaan eksotiikasta. Sama voisi tapahtua missäpäin maailmaa tahansa. Suomessa tällainen näkymä on lakisääteinen jokaisesta kerrostaloasunnosta. Tietty maailman äärikolkat eivät välttämättä pääse nauttimaan täysin samanlaisista idyllisistä maisemista. Esimerkiksi eskimoiden asuinalueilla ei välttämättä aina ole puita lähettyvillä joten he joutuvat sitomaan toisiansa hylkeenruhoihin tai valjakkokoirien kylkeen. Amazonin sademetsän intiaaneilla taas on puita, mutta hyppynaruista saattaa olla puutetta. He käyttävät sitten liaania tai muita viidakossa tarjolla olevia köysimäisiä kuituja. Viihtyisästä huoneistostani avautuu siis hyvin globaali näköala.

Nyt saatiin sitten vihdoin se uusi imuri tänne kerrokseemme. Tällä kertaa siivouskomerossa asustaa todellinen imureiden vastine neuvostoliittolaiselle ydinsukellusveneelle – iso, ruma ja ennenpitkää täynnä kuolleita merimiehiä. No ilman tuota merimieskohtaa kuitenkin...lattiat on jokatapauksessa vihdoin imuroituna.

Nyt kun olen tervehtynyt, voin mennä myös tuonne ulos katselemaan maailmaa ja kokea ehkä muitakin kuin kodinhoidollisia elämyksiä. Tästä lähtien en kirjaa ylös imurointiin tai pyykinpesuun liittyviä tapahtumia. Eiköhän ne ole jo käsitelty. Amen.

Löysin koneeltani ohjelman, joka kertoo eri kaupunkien etäisyyksiä toisistaan. Tässäpä muutama:

Etäisyyksiä täältä muualle:
Bernistä linnuntietä...

• Tornioon = 2324 km (Suomi)
• Torinoon = 209 km (Italia)
• Torontoon = 6440 km (Kanada)
• Tororoon = 5757 km (Uganda)
• Torreoon = 9400 km (Meksiko)
• Innsbruckiin = 300 km (Itävalta)
• Pariisiin = 440 km (Ranska)
• Barcelonaan = 746 km (Espanja)
• Berliiniin = 754 km (Saksa)

10.3 Tenttiin pitäisi lukea, mutta...

Pyykkipäivä taas. Taitaa olla merkki rauhallisesta elämästä kun pitää vaatteiden pesemisestä raportoida. ”klo 08:48 - toinen koneellinen on jo peseytynyt. Boksereitani varastelevat asukastoimiston mummot kalisuttelevat tekohampaitaan kellarikerroksen pyykkihuoneen lähettyvillä, mutta ne pysyvät yleensä loitolla kun heilutan soihtua niiden edessä.” Sain Slovenialaiselta Martinilta perinnöksi huuhteluainetta ja käytin sitä petivaatteita sisältävään koneelliseen. Minä kun luulin, että hän käytti tyttöjen deodoranttia, mutta se olikin huuhteluaine joka haisi ruusuille!

Ulkona on tuullut viimepäivinä todella kovaa. Kolmastoista kerros on melko korkealla ja täällä ylhäällä vinkka tuntuu erityisen repivältä. Herään yöllä vähän väliä kolinaan kun tuuli paiskoo ikkunan metallikaihdinta karmeja vasten. Kevään kunniaksi olin reipas ja kävin parvekkeella tuulettamassa peittoa ja sitä outoa valkoista rättiä, jonka herra Gil käski laittaa patjan ja lakanan väliin noin selän kohdalle, nähtävästi suojaamaan patjaa hikiseltä selältäni. Löyhyyttelin peittoa parvekkeen kaiteen yli yllättävän tuulenpuuskan ilmaantuessa jostain. Titanic-elokuvassa Kate Winslet kurottautui laivan keulan yli kädet levällään ja kuvitteli lentävänsä. Jos hänellä olisi ollut ohut keltaruskea peitto käsiensä välissä, olisi hän näyttänyt aika pitkälti samalta kuin minä siinä parvekkeella kädet pystyssä seisoskellessani peitto ympärilleni kääriytyneenä. Aikani kirottua sain rimpuiltua itseni vapaaksi ja marssin takasin sisälle peitto kainalossa. Että voi ärsyttää taas kaikki!

Kerroksemme pölynimuri on rikki. Edellinen kapistus alkoi pitää luonnotonta mekkalaa ja haista palaneelle muoville kolmisen viikkoa sitten. Asiasta valitettuamme saimme tilalle käytetyn, jopa melko modernilta näyttävän laitteen. Kun kytkin sen päälle ensimmäistä kertaa ajattelin, että pölynimuri, joka pitää ääntä kuin suihkuhävittäjä on varmasti tehokas. Kuvittelin kuinka kerrosta alempana huonekalut vaihtavat paikkaa siivoamiseni tahdissa ja raahasin hykerrellen rotiskon pölyiseen huoneeseeni. Virrat päälle. Meteli on ulvova ja käy korviin. Liikuttelen suutinta lattialla, mutta mitään ei tunnu tapahtuvan. Suutin ei niinkään ime, vaan tuntuu pikemminkin uudelleenjärjestelevän pölyhiukkaset edestään ja pyytää vielä mennessään punkeilta anteeksi aiheuttamaansa häiriötä. Yritän hetken metsästää pikkuruista nukkapalloa sänkyni vierestä, mutta se tuntuu lähinnä huvittuneelta muljutessaan suuttimen alla pitkin lattiaa. Kokeilen imua kädelläni ja huomaan sen olevat vain lämpöinen hönkä, kuin suuntaviitta roskille, että tänneppäin jos voisitte ystävällisesti siirtyä niin ei tarvitsisi tuon Mikankaan niistää joka aamu kokolattiamattoa nenästään. Koetan säätää imua voimakkaammaksi imurin päällä olevasta liukukytkimestä, mutta ilmeisesti sillä säädellään vain äänenvoimakkuutta. Olkoot perhana! Vien imurin takaisin siivouskomeroon ja tulen mököttämään huoneeseeni. Ei taas huvita yhtään mikään.

Kai se on pakko jatkaa tenttiin lukemista.

8.3 Lukukausiloma

Nyt kun käytännöllisesti katsoen kaikki tervepäiset vaihto-opiskelijat ja paikalliset sankarit ovat menneet koteihinsa lomailemaan on elämä täällä läntisen maailman värikkäässä keskuksessa suorastaan hengästyttävää monimuotoisuudessaan. Kykenen vain vaivoin suoriutumaan yksinäisen Erasmusopiskelijan vaativasta päiväohjelmasta, joskin on myönnettävä, että kuolevainen ruumiini alkaa jo näyttää uupumisen merkkejä.

• 11:00 – herätys
• 11:30 – aamupala
• 14:00 - kevyet nokoset
• 17:00 – herätys
• 17:30 - toinen aamupala

Voi olla etten pysy tässä vaativassa tahdissa enää pitkään...

En ole käyttänyt muotoilutuotteita hiuksiini kahteen päivään. Luonnontilassaan oleva villiintynyt kampaukseni muistuttaa päivä päivältä enemmän neliakselisen maansiirtoauton alle jäänyttä piisamia - sivuilta pöyhkeä, edestä muotopuolella jakauksella ja takaraivolta pystyssä. Pelkään liikkua huoneeni ulkopuolella ilman pipoa. Sveitsin poliisin tiedetään pidättäneen ihmisiä pienemmistäkin järjestyslain rikkomuksista. Ulkomaalaispassin omistajia ei liene kohdella sen hellävaraisemmin. ”Herra Friman, te olette tavattoman vastenmielisen näköinen, tuomionne on kaksikymmentä vuotta kuritushuonetta!”

Siinäpä ne tärkeimmät.

3.3 Kotimaisen taiteen lumoissa

Tässä meidän kerroksessa asusteleva ranskalainen rouvashenkilö oli käynyt poliitikkoystäviensä kanssa Bernin kaupunginteatterissa katsastamassa Kullervo-oopperan ja kehui kovasti esitystä myös minulle. Yleisö oli kuulemma taputtanut esityksen jälkeen seisaaltaan ja huutanut bravota vaikka kuinka. Ooppera oli esitetty suomeksi ja tekstitetty saksaksi, joten paikallisenkin yleisön oli helppo seurata tapahtumien kulkua. Jotain olisi pitänyt siinä vaiheessa ymmärtää epäillä kun sanat kuten kiinnostava, moderni ja persoonallinen vilahteli tämän kuvaillessa esitystä. Ajattelin, että kun en ole oopperassa koskaan käynyt ja nyt olisi oikein suomeksi laulettuna tarjolla täällä maailman metropolissa niin kyllähän se pitää mennä ihmettelemään kun näin keskimäärin kerran vain eletään. Houkuttelin vielä mukaani muutaman näistä meidän kerroksen eläjistä ja eikun menoksi kohti kaupunginteatteria.

Matkalla kohti keskustaa huomattiin, että Bernissähän on alkamaisillaan aivan mahottomat karnevaalien nimellä kulkevat rellestysjuhlat. Kaduilla oli ties minkälaisiin mielikuvituksellisiin ja värikkäisiin asusteisiin pukeutuneita juhlijoita, jotka kantoivat mukanaan torvia, rumpuja ja kelloja. Piti teatterin ovella oikein kahteen kertaan miettiä, että mennäkkö sisälle vai ei kun Bratwurst tuoksui grillistä nokkaan ja viereisessä kojussa laskettiin hanasta olutta mottiin. Vaan niin oli korkeakulttuurin nälkä kovempi (ja liput ostettuna...), että sain talutettua itseni sisään sinne vähän erilaisempien pukujen sekaan.

Siellä sitä sitten istua napotettiin ylimmän kerroksen viimeisillä penkkiriveillä halvimmilla mahdollisilla paikoilla polvet suussa ja tihrusteltiin alas kohti lavaa. Liekkö ollut oopperataloa rakentamisen aikoihin rahvaan kengänkoko nykyistä pienempi koska oma siro 42 koon urheilullinen kävelykenkäni sai tosissaan hakea paikkaansa aloilleen asettuakseen. Varsinaisen katsomoon kun kaiteen yli kuikisteli niin siellä istuttiin kyllä mukavasti samalla tasolla näyttämön kanssa ja taisivatpa nähdä esiintyjien kasvotkin meidän nakökenttämme rajoittuessa päälakeen ja hartioihin. Muu yleisö ympärillämme kuulosti ja näytti hyvin suurelta osin suomalaishenkiseltä. Osa yritti kyllä hämätä puhumalla sujuvasti sveitsinsaksaa, mutta joku ihme siinä kalpeassa olemuksessa kavaltaa ainakin lähisukulaistensa joskus vehkeilleen jotain suomensyntyisten kanssa.

Ennen esitystä nuorehko herrashenkilö kävi lavalla toivottamassa meidät tervetulleeksi ja ilmoitti, että tänään onkin sitten erikoisempi esitys luvassa, koska pääosan esittäjä on kipeänä. Olivat meinanneet olla pulassa, koska Kullervon roolin laulajia ei ihan riesaksi asti maailmalla pyöri, mutta apu löytyi sitten Suomesta Jorma Hännisen eli Hännisen Jorman muodossa. Hänninen ei kuitenkaan osannut vetää roolia tanssien ja laulaen vaan hän tarvitsi nuotit avukseen, joten lavalla kiemurteli joku välimallin jätkä varsinaisesta esittäjäkaartista Jopen hoitaessa laulantapuolta lavan reunalla seisoskellen. Varsinainen esitys oli maalaispojan aistein koettuna jotain hämmentävää. Sinfoniaorkesteri tuntui soittavan kootusti mitä mieleen tulee ja lavan tapahtumat suomea laulaneineen esiintyjineen oli kuin suora lainaus keskihirveästä deliriumkohtauksesta. Jutun juoni oli esittelyvihkoa mukaillen ’Nuoren miehen raju odysseia tuhoutuneessa maailmassa, jonka pääelementteinä vaikuttavat tuli ja kivi”, mutta kohelluksen omin silmin todistaneena voin kertoa, että esittelyvihkon kuvaus oli varsin kiinnostava näkemys tästä sekamelskasta. Vai kuinka järkevältä kuulostaa kohtaus, jossa Kimmo niminen hahmo sulloo pehmolelua paitansa sisään, marssii maanisesti lavan reunasta toiseen ja samalla huutolaulaa kuinka ”minä kannan veljeni lasta”. Hämmästys oli myös suuri kun loppua lähestyttäessä lavan lattia nousi pystysuoraksi seinäksi täydellistä tuohoa symboloimaan ja lavasteena olleet patjat, puutarhatuolit ja muut hilppeet valuivat estradin etureunaan laskettuun verkkoon kaatopaikkaa muistuttavaksi läjäksi jossa rosvojoukkoa esittänyt miesjoukko sitten hetken päästä kävi rypemässä laulun kajahdellessa komeasti. Kolmisen tuntia kestänyt kaksinäytöksinen ooppera huipentui apokalyptiseen loppukohtaukseen, jossa Kullervo ja Kimmo ensin kiinnittävät maalarinteipillä muoviräjähdettä Kullervon keskivartaloon ja sitten räjäyttävät pommin väkijoukossa. Kaikki tämä ja vielä laulaen. Kiinnostavaa, modernia ja persoonallista tosiaan...

27.2 Non Capisco Italiano

Ja taas sitä ollaan koto-kämpillä istuskelemassa tukka pystyssä ja väsyksissä. Viimiset kaks viikkoa on vietetty kulkukoiran elämää ties missä hurttuuven teillä vaan nyt näyttäs elo rauhottuvan hetkeksi. Istuskelen olohuoneessa, juon kahvetta ja kattelen kun saksalainen nuoripari nauttii aamupalaksi leipää mansikkahillolla. Ei olisi uskonut, mutta söin itse samanmoista evästä muutama tunti sitten. Suklaalevitettä ja aurinkokuivattuja tomaatteja paistinpannulla paahdetuille paahtoleiville ja ääntä kohti. Kyllähän tuota nälkäänsä syö. Kovin on ruokavalio eurooppalaistumassa.

Tänään heräsin jo puoli kaheksan aikaan ja kävin hyvästelemässä viimeiset kotiinlähtevät erasmuskaverini. He ovat vaihtoaikansa nyt sitten viettäneet ja palaavat takaisin koteihinsa. Perinnöksi lähtijöiltä sain hunajaa, pottumuusia, läjän vaateripustimia ja epämääräisen käärmeenpesällisen jatkojohtoja. Sovittiin, että tavataan vielä ja ollaan yhteyksissä. Saapa nähdä miten käy. Alustavasti oli puhetta, että kokoonnuttaisiin Prahassa ensi syksynä muutamaksi päiväksi muistelemaan vanhoja. Toivottavasti saadaan suunnitelma toteutumaan. Yliopistolla näin helmi-maaliskuussa on reilun kuukauden mittainen lukukausitauko ja opiskelija-asuntolassa alkaa olla hiljaista kuin entisessä pottukellarissa. Ne jotka jatkavat täällä vielä toisen lukukauden ovat menneet suurilta osin koteihinsa lomailemaan ja meitä jääräpäitä on täällä haahuilemassa vain kourallinen. Taitaa olla viisainta minunkin ottaa rinkka selkään ja lähteä katteleen, että mitä jännää tuolla toisaalla tapahtuu. Bernissä ehdin jurottamaan sitten keväämmälläkin.

Pari edellistä viikkoa olin siis reissussa. Vietin viikon Torinossa tutustumassa Italialaiseen elämäntyyliin ja katsastin samalla muutaman olympia-tapahtuman. Piipahdin ennen Torinoon siirtymistä myös Bernissä opiskelevan Filippon kotona Monte Rosa-vuoren juurella, jossa hänen eläinlääkäri-poliitikko isänsä kokkaili mereneläviä, pastaa ja lehmävainaata äärimmäisen taidokkaasti. Flippon kotilaaksossa kelpasi muutenkin käveleskellä kastanjapuiden katveessa tontinpaikkaa etsien. Sieltä voisi kyllä hommata suikaleen maata, johon sitten rakentaa idyllisen pienen paikallishenkisen mökin. Laakso oli sievä kuin pieni ketunpoikanen ja koko se touhu siellä kuin vanhasta Italialaisesta mustavalko-elokuvasta repäisty. Isoäiti pyöritti kyläkauppaa ja sieltä käytiin pienen metsän poikki hakemassa appelsiineja jälkiruuaksi. Lunta ei ollut enää maassa ja puiden alla oli paksu kerros lehtiä, joiden sekaan teki mieli mennä peuhaamaan. Koirat painia rellestivät roudasta sulavalla niityllä ja kissat ottivat pihakivetyksellä velttona aurinkoa. Varsinainen paratiisilaakso, jossa huokailtiin parin päivän ajan Filippon vanhempien vieraanvaraisuudesta nauttien.

Laaksosta kuitenkin siirryttiin pian toisenlaisiin maisemiin keskelle Torinon vilskettä ja Olympiahumua. Liput kisoihin olivat melko kalliita, mutta pääsin silti seuraamaan jääkiekon Suomi-Sveitsi-ottelua, miesten ampumahiihtoa ja naisten 10km perinteisen tyylin hiihtoa. Paikanpäällä kyllä huomasi olevansa Italiassa, koska järjestelyt olivat välillä mitä sattuu ja parhaimmillaankin jotain sinneppäin. Pitkin kaupunkia ja kisapaikkoja oli keskeneräisiä kaivantoja joita ei oltu nähtävästi ehditty saada valmiiksi määräaikaan mennessä. Olivat sentään ehtineet kääriä työmaat Torino olympic games-kankaisiin, jotta syntyisi illuusio koreasta ja hyvinvalmistautuneesta kisojen isäntäkaupungista. Toisaalta paikalliset oppaamme JJ ja Luigi olivat ihmeissään kaupungin kohotetusta ilmeestä puhtauden ja siisteyden suhteen eli on siellä sentään jotain saatu aikaiseksi. Viihtyisä se kaupunki silti oli ja kokonsa puolesta yllättävän iso. Keskusta tuntui jalkaisin liikkuessa päättymättömältä kauppakatuineen, aukioineen ja kirkkoineen.

Kisatapahtumat olivat sinänsä ihan kiinnostavia. Naisten jääkiekko-ottelu oli mukavaa katseltavaa. Kun vastakkain oli vielä sopivasti Suomi ja Sveitsi niin meno oli aika reipasta. Myöhemmin samalla viikolla ajelimme reilut sata kilometriä vuorille, jossa ampumahiihtäjät hoitivat hommansa eli hiihtivät ja ampuivat upean kevätsään lelliessä katsomoita. Harmiksemme paikat josta kisaa seurasimme oli sen verran syrjässä, ettei tulostaulua tai kuulutuksia ulottunut meille asti ja oli vähällä että piti soittaa kotipuoleen joku teksti-tv:n ääreen tuloksia lukemaan. Siellä sitä seisoskeltiin ladun vieressä kilpailijoiden suhahdellessa ohi. ”Olikohan tuo suomalainen...näitkö sen numeroa...oliko sillä edes kivääriä selässä!?”

Keli oli toinen naisten 10km perinteisen tyylin hiihtokisan aikaan - ilma oli kuin morsian, morsian kuin anoppi ja anoppi kuin itte piru. Vettä tuli taivaalta kuin sieltä kuuluisasta Esteri-nimisen rouvashenkilön perseestä ja samaan aikaan lämpötila oli juuri sen verran nollan lämpimämmällä puolella että taivaalta tullut tavara varmasti kasteli vaatteet kylmyyden maksimoiden. Sanotaanko näin, että vaikka pääsimme pääkatsomon parhaimmille istumapaikoille, oli kisan seuraamisesta nauttiminen kaukana. Räkä valui pitkin poskia, villapipo venyi märkänä silmille ja jos olisi ollut äiti lähellä niin olisin kyllä alkanut kiukutella niin kuin ennen vanhaan pikkupoikana nälissäni. Ympärilleen kun katteli niin siellä vaan sadat kisaturistit innosta piukkana räpsivät valokuvia toisistaan satojen eurojen digikameroiden kastuessa vesisateessa samalla kun toiset raukat hiihtää puuskuttavat verenmaku suussa suksilla, joissa ei ole kamalan kelin vuoksi luistoa eikä pitoa. Huippu-urheilua just joo...

Ruoka ja juomaosasto oli koko viikon ajan ensiluokkaista aitoa italialaista herkuttelua. Ensin nautittiin alppilaakson herkkuja ja sitten Torinossa kokin koulutuksen saaneen JJ:n valmistamia illallisia. Isäntämme Jaqcuiline ja Matteo opiskelivat yliopistossa, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, viiniä. Nähtävästi kyseessä ei kuitenkaan ole leikkisä kotiviinin kanssa läträäminen vaan laaja-alainen biologian, geologian, kemian ja muiden viininviljelyn ja –tuottamisen kannalta olennaisten asioiden vakavamielinen opiskelu. Asustelin heidän luonaan 40 neliön kotoisassa ja elämänmakuisessa kaksiossa keskustan läheisyydessä. Parvekkeelta näkyi n.700m päässä roihuava olympiatuli, joten ihan pelipaikoilla oltiin. Mietin poikien luona majaillessani, kuinka suomessa köyhinkin opiskelija asuu siistissä kerrostalossa, joissa lämmitys pelaa, vesi juoksee, keittiö on asiallinen ja vessa kaikin puolin ehjä. Sinänsä vauraassa Pohjois-Italiassa opiskelijan vaatimustaso ei näytä olevan ihan yhtä korkealla. Keittiön apupöydän virkaa toimitti pyykkikone, lämmintä vettä ei tullut kuin vessaan joten tiskausta varten sitä on haettava sieltä ämpärillä, listat maatuvat seiniin, seinät murentuvat lattialle ja lattia on sanotaanko nyt vaikka erittäin alkuperäisessä kunnossa. Kuulostaa ehkä karulta, mutta todellisuudessa pojilla oli mukava asunto, jossa oli ihan kaikki mitä sitä oikeasti ihmislapsi elääkseen tarvitsee. Poikien rento asenne elämään oli aluksi huvittavaa ja sittemmin tarttuvaa. Vähän olin tietty ihmeissäni kun sovittiin, että kahdeksalta sitten syödään, mutta itse asiassa tuolloin aloitettiin vasta kokkaileminen ja jääkaappiin huhuilu. Itse syömisen ajankohta oli sitten parin leppoisen kokkailutunnin jälkeen kymmeneltä. Kiirettä ei ollut yhtään minnekään: välillä juteltiin, lueskeltiin sanomalehteä ja annettiin ruuan muhia kaasuliekillä ihan omassa rauhassaan. Tehokkuuteen tottunut suomalainen sai istua käsiensä päällä ja meditoida tosissaan ollakseen sekaantumatta ammatti-ihmisen pyhään ruuanvalmistuspuuhasteluun. Nyt ei olla Jyväskylässä, jossa ruoka on se juttu joka vie nälän pois ja ruokailu vain viiden minuutin varikkopysähdys muiden tärkeämpien asioiden seassa. Täällä keskustellaan, rauhoitutaan, seurustellaan ja tuuhistellaan useita tunteja sen ruuan ympärillä ilman minkäänlaista tarvetta kiirehtiä tapahtumien kulkua. Eikä tässä ole edes kyseessä peri-italialainen suurperhe isoäidin maatilalla, vaan kahden lökäpöksyisen opiskelijajannun poikamiesboksi suurkaupungin ei-niin-hienolla asuinalueella. Pirun pitkään siinä touhussa kesti, mutta osasihan ne pojat tehä hyvää ruokaa!

5.2 Henkisen kasvun paikka

Lista asioista joihin pitäisi suhtautua tyynesti, mutta kun ei aina onnistu:

1. Vessan ja suihkun ajastettu valokatkaisin, joka sammuu aina sopivasti kesken henkilökohtaisen huoltotoimenpiteen. Kymmeniä kertoja olen joutunut voimattomana huokailemaan kun kesken pesun tai istunnon valot napsahtavat pois päältä ja katossa oleva tuuletin lakkaa pärisemästä. Painan kyllä ajastimen nollaavasta katkaisijasta joka kerta ennen koppiin menoa, mutta sehän ei tarkoita sitä että sata vuotta vanha katkaisin oikeasti tajuaisi aloittaa laskemisen alusta. Eihän tässä todellisuudessa ole kyse isosta kriisistä koska takapuoli löytyy ihan vanhasta muistista ilman katsomatta ja totta kai suihkussa kulkusten pesu onnistuu myös sokkona, mutta miksi sen valon pitää naksahtaa pois päältä juuri sillä hetkellä kun ei millään pääse enää siihen katkaisimeen käsiksi? Tekee sen ihan tahallaan aivan kuin alleviivatakseen tosiasiaa, että minä pullamössösukupolven hemmotelluin kakara todellakin olen riippuvainen sähköstä ja juoksevasta vedestä. Kyllä on asiat hyvin kun näin pieni särö täydellisessä hyvinvoinnissa saa ihmisen pois tolaltaan, mutta ahistaa se silti! Saisin hävetä mutta kun en kiukultani kykene!
   
   
2. Vihoviimeiset aivokuolleet ääliöt, jotka eivät osaa siivota yhteisistä keittiötiloista jälkiään vaikka kuinka jätetään keittiöön muistutuslappua ja keskustellaan asioista hymysuin kerroskokouksessa. Minun puolesta nämä ihmiskunnan pohjasakkaan kuuluvat surkeat vätykset saisi naulata vaikka ranteista kattoon niin pitkäksi aikaan että oppivat tiskaamaan likaiset astiansa, pyyhkimään hellalta borssinsa roiskeet ja viemään täyttyneen roskapussin kymmenen metrin päässä sijaitsevaan roskakuiluun. Kaoottisinta jälkeä saadaan aikaiseksi kun rynnätään vastasiivottuun keittiöön kokkailemaan isolla porukalla kolmen ruokalajin illallista itäeurooppalaisessa hengessä ja sitten huolella nautitun aterian jälkeen tiskaillaan hajanaisesti joitain astioita, mutta vain sen verran että seurueessa olevilta potentiaalisilta tyttöystäväehdokkailta saadaan kerättyä fiksu nuorimies-irtopisteet. Keskustellaan vielä kovaan ääneen siitä kuinka osa näistä tiskeistä oli varmaa tässä jo aikaisemmin ja ei tässä kyllä aleta muitten sotkuja siivoilemaan.
   
   
3. Vaatehuoneessa ei ole valoja. Ovat selvästi päättäneet säästää valaisimissa ja pistokkeissa tätä luukkua rakentaessaan koska sähköpistokkeita koko huoneessa on vain kaksi, joista toinen on lavuaarin vieressä ja se toinen on huoneen toisessa ääripäässä lähellä ikkunaa. Eihän opiskelija nyt voi tarvita kuin maksimissaan kahta sähkölaitetta yhtäaikaisesti! Valaisimia katossa on nolla kappaletta ja ainoa kiinteä lamppu on pesualtaan päällä olevan peilikaapin yläpuolella syvennyksessä josta se tuikkii kyllä vähäistä valonkajoa myös vaatehuoneeseen, mutta sinne sisään astuessa oma varjoni pimentää näkymän. Se, että kaikki vaatteeni ovat tummia ei paranna tilannetta yhtään. Jos menen hakemaan vaatehuoneesta esimerkiksi sukkia, housuja ja t-paitaa, saan yleensä käsikopelon tulokseksi kolmet pitkät kalsarit. Aamulla jos kiireessä etsin sieltä pipoa niin saan tulokseksi isovarpaaseen juuttuneen pyykkikorin, ylähyllyltä päähän tippuneen rinkan ja pipon, joka osoittautuu myöhemmin rautatieasemalle juostessa villasukaksi.
   

Ei ole isoja juttuja mutta ku aina ei jaksais!

29.1 Presidentin valinta

Kävin sitten äänestämässä Presidentinvaaleissa Suomen suurlähetystössä Bernissä. Jotenkin sitä ajattelee, että suurlähetystö olisi piikkilanka-aidalla rajattu kartano paremmassa osassa kaupunkia, mutta tämä oli kyllä ihan kaikkea muuta. Bussilla mentiin ties kuinka kauas keskustasta ja siellä sitten kivuttiin jonkun sortin virastotalon toiseen kerrokseen, jossa heti Kongostanin banaanitasavallan suurlähetystön tilojen vieressä oli ovi, jossa luki sievillä kultaisilla kirjaimilla notta the embassy of Finland. Sisällä oli vanhemmanpuoleinen setä ja täti touhuamassa vaalilipukkeiden, kirjekuorien ja liimapuikkojen kanssa selvästi mielissään pienestä säpinästä. Säpinällä tarkoitan tässä sitä kun paikalla käy jopa kolme ihmistä yhtäaikaisesti ja osalla on vielä sisälläkin pipo päässä! Minusta näytti, että vanhaherra-suurlähettilään olisi tehnyt mieli komentaa meidät jonoon, mutta hajaannuimme oma-aloitteisesti huoneeseen niin, että tiskillä oli vain yksi henkilö kerrallaan. Aivan kuin olisin havainnut hienoisen pettymyksen tämän kasvoilla...

Homma oli melko simppeli niille, jotka olivat ottaneet sinisen vaalilipukkeen mukaansa, mutta itsehän halusin maksimoida äänestyskokemuksen ja jätin lapun varmuuden vuoksi huoneeni pöydälle. Homma ei ollut silti kummoinen. Näytin setälle passia ja sain jonkun sortin lähetekirjeen, johon kaivoin Suomen äänestyspaikkani osoitteen sivupöydällä olevasta äänestyspaikkalistasta, joka oli käytännössä nitojalla niputettu nippu papereita. Saatekirje setälle, äänestyslippu tätiltä, mars koppiin, numero äänestyslappuun, kopista tätin luo tiskille, lappu kirjekuoreen, liimapuikolla kirjekuori kiinni, kirjekuori tätille, tämä laittaa sen toiseen kirjekuoreen, liimaa sen liimapuikolla kiinni, ojentaa minulle ja minä tiputan lapun lopulta jonkinsortin pahvilaatikkoon. Kiitos, hyvää päivänjatkoa ja näkemiin.

Aika pitkän matkan tekee ääneni täältä kaukaa kotosuomeen ja aika monta kirjekuorta pitää vaalivirkailijalla aukaista ennen kuin lipuke saadaan laskettua. Onhan se hienoa kuinka myös minun ääneni otetaan huomioon vaikka asustelenkin vähän kauempana ja järjestelyt äänestykseni mahdollistamiseksi on vähän erikoiset. Kaikki se vaivannäkö ja organisointi muutaman hassun ulkomailla asustelevan suomalaisen äänen vuoksi...

Ja todellinen koomikkohan olisi tietty äänestänyt tässä tilanteessa Aku Ankkaa.

29.1. Olipahan kerran vähän paha olo

Istuskelen nyt kolmatta päivää sisällä koneen ääressä ja touhuan mitä mieleen tulee. Podin perjantaina kevyehkön huuto-oksennustaudin edellisenä iltana nautitun kebabin osoittautuessa herkulliseksi mutta näin jälkikäteen arvioituna ilmeisen syömäkelvottomaksi. Jouduin pinnistelemään pää roskapytyssä useampaan otteeseen ihan kaiken tullessa ruokatorvea ylös. Taisin oksentaa sukatkin jaloistani. Peiliin jos erehdyin katsomaan niin sieltä tuijotti vastaan harmaankalpea raamatullinen peto - silmät kuin kaksi viikon vanhaa viiltohaavaa ja iho täynnä pisamia muistuttavia laikkuja. Äidillä oli kuulemma kasvoissa samanlaisia verenpurkaumista aiheutuneita punaisia pisteitä minun synnyttämisen jälkeen eli aika lujasti on pitänyt ponnistella kumpaisenkin ajallaan. Kahdeksan aikaan illalla olo alkoi tasaantua ja kun kerroksessamme asusteleva puolalainen tyttö antoi muutaman Smecta-vatsatautilääkkeen alkoi vesi ja sittemmin myös ruoka pysyä sisällä. Tämä Smecta muuten maistuu just sille miltä kuulostaakin. Myöhemmin tilasin pitsaa ja katselin voimattomana televisiosta Matrixia. Tulipahan taas kurjuusmittarit kalibroitua.

Tämä viikonloppu meni siis sisätiloissa istuskellen, mutta edellisenä sunnuntaina pääsin laudan kanssa vuorille. Tällä kertaa kohteena oli Adelboden, jonne matkanteko sujui tyypillisen helposti junalla ja bussilla alle kahdessa tunnissa. Snow&Rail-lipulle tuli hintaa 41€ ja se sisälsi sekä edestakaiset matkat, että päivälipun rinteisiin. Mukana oli Lukas (Saksa), Hendrik (Saksa) ja Tadeja (Slovenia).

Sää oli vähän sekalainen pilvien jämähtäessä huippujen ympärille, mutta iltapäivää kohden taivas aukesi ja sain myös vähän väriä naamaan. Laudan kanssa vauhtia alkaa olla melko hyvin ja ensimmäistä kertaa kokeilin myös vaikeiksi merkittyjä rinteitä. Suuri osa päivästä kuluikin sitten näillä vaihtelevimmilla reiteillä ja itseluottamusta laudan kanssa tuli taas reippaasti lisää. Muutaman äkillisen ”kasvot edellä hankeen”-tempun jälkeen tuli mieleen, että ehkä se kypärä ei ihan niin lällyjen jätkien kapistus olekaan. Ostoslistalle pääsi myös laskettelulasit, joita ilman ei yksinkertaisesti näe mitään tuulen, auringon ja lumen pommittaessa herkkiä skandinaavisen sinisiä silmiäni. Sain ihan hyvät lasit lainaksi Lukakselta, mutta silti muutamassa kohdassa varjon ja valon leikki aiheutti täydellisen sokeuden rinteen muodoille. Muikkusukellukset eivät olleet erityisen kaukana.

Iltasella kuuden tunnin ulkoilun jälkeen olin erittäin väsynyt ja vetelä. Kuin joku olisi poistanut selkärankani, laittanut tilalle piimää ja vielä lisäksi hakannut lihaksiani jäisellä lohella. Nukahdin kotimatkalla junassa ja vähän ennen Berniä herätessäni juttelin sekavuuksia kielellä, jonka koostumus saadaan kun otetaan mielivaltaisesti sanoja suomeksi ja englanniksi, sotketaan keskenään ja ripotellaan väliin sattumanvaraisesti Sveitsiläisiä paikannimiä. En tajunnut itekkään mitä selitän, mutta olipahan kanssaihmisillä valokuvauksellisia ilmeitä.

Vielä Sveitsin rautatieverkoston hienoudesta ja Bernin hyvästä sijainnista sen verran, että eräänä rauhallisena iltana päätimme lähteä käymään Zürichissa kahvilla. Junalipuista ei tarvinnut maksaa frangiakaan Gleis-7-kortin ansiosta. Tästä on ollut puhetta aikaisemminkin, mutta kerrattakoon, että kyseessä on alennuskortti, jonka saa lisäkkeenä vuoden voimassa olevalle Halb-Tax-kortille. Halb-Taxilla saa ostettua junaliput puoleen hintaan ja Gleis-7 lisäpalvelu mahdollistaa klo 19:00 jälkeen matkustamisen ilmaiseksi ilman lippua. Kokonaishinta tälle yhdistelmäkortille on vuodeksi 160€. Erittäin hyödyllinen kapistus, joka maksaa aktiiviselle käyttäjällä itsensä nopeasti takaisin.

Ajelimme Bernistä heti iltaseitsemän jälkeen Zürichiin, jossa ensimmäisenä piti ruokkia nälkäinen matkaseura. Sam’s pizza landissa popsitun perhepizzan jälkeen loikimme muutaman sadan metrin matkan jo entuudestaan tuttuun The Lion pubiin, jossa olin viettämässä iltaa tuossa ennen joulua kun olin matkalla kohti suomea. Erittäin siisti ja sopivan tilava paikka. Nikola ohjasi meidät vielä aikaisemmin katsastamaansa tyylikkääseen kahvilaan, jonne sulauduin kuin seepra leijonalaumaan mustan Gore-tex takkini kanssa. Muu asiakaskunta koostui raskaan päivän päätteeksi rentoutumaan tulleista liikemiehistä ja uranaisista, mutta samalla valuutalla maksava asiakas se minäkin olen. Ei muuta ku pipo pois päästä, leveä hymy naamalle ja ”einen cappuchino, bitte” tarjoilijattarelle niin johan alkaa kuppia kolahdella pöytään.

15.1 Wengen

Sunnuntai. Herätys 5:30. T-paita ja pyjamahousut päälle, peilin eteen irvistelemään, t-paita pois päältä ja uusi yritys, mutta tällä kertaa oikein päin. Intistä mukaan annetut släpärit jalkaan ja tukka pystyssä keittiöön keittelemään vahvaa espressoa, joka herättäisi vaikka Ariel Sharinonin koomastaan. Koko kerros nukkuu syvää unta ja käytävällä leijuvasta vanhan viinan hajusta päätellen muutama kerrostovereistani on tullut vain muutama kymmenen minuuttia sitten kotiin. Siitä tietää heränneensä aikaisin kun aamupalan yhteydessä katselee televisiota ja ainakin viideltä kanavalta näytetään vielä pornoa. Edellisen päivän alppiurheilu kiristelee lihaksia ja silmät ei millään meinaa pysyä auki. Jungfraujochin kupeessa, Wengenissä, järjestetään alppihiihdon maailmancupin pujottelukisa ja sinne mennään suomiporukalla hurraamaan kun naapurin Kalle laskee lujaa keppien välistä. Ylös, ulos ja rautatieasemalle siis. Kun vain saisi kerosiininmakuisen espresson naamariin ja pipo löytyisi jostain...

Noin puolentoistatunnin junamatkan jälkeen saavuimme Wengeniin. Sievä alppikylä on melko pieni ja keskusta on junasta ulos astuttaessa heti nenän edessä. Kisojen kunniaksi lähiseudun nuorista koottu torvisoittokunta veteli liekkipuvuissaan mm. Green Dayta ja muuta ripeää jytkettä kahden reippaankokoisen bassorummun antaessa tahtia. Rautatieasemalta on noin 20 minuutin kävelymatka kilparinteen maaliintulopaikalle, mutta pistelimme sinne tyypilliseen suomihenkiseen pikatikutustahtiin alle kymmenessä minuutissa muita turisteja matkalla ohitellen. Ensimmäisen kierroksen alkaessa kisarinne oli kokonaan varjossa, eikä pilvettömästä säästä huolimatta auringosta näkynyt kuin pieni kultainen reunus korkeimpien huippujen ympärillä. Paikallaan seisoskellessa tuli melko kylmä, mutta pienellä riehumisella veren sai taas kiertämään siedettävästi. Palander laski ensimmäisellä kierroksella viidenneksi parhaan ajan ja junamatkan aikana maalatut pirut Kallen metsään laskemisesta voitiin unohtaa helpottuneena. Olin ottanut mukaan Nikolalta joululahjaksi saamani metsästystorven ja taisin aiheuttaa muutaman turistin äkillisen pöksyjen sotkeentumisen puhaltelemalla siihen aika ajoin ilman varoitusta. Suomalaisia kannustusjoukkoja oli paikalla muutenkin yllättävän runsaslukuisesti ja kovaäänisesti. Hyvä meininki!

Toisen kierroksen alkuun mennessä aurinko oli tullut vuorten takaa esiin ja lämmitti nyt lumen tehostamana kisayleisöä, joka oli määrällisesti moninkertaistunut ensimmäisen kierroksen jälkeen. Kolmekymmentä ensimmäisen kierroksen parasta laskijaa jatkoi seuraavalle kierrokselle ja laskut suoritettiin nyt käännetyssä järjestyksessä parhaat viimeisenä. Ilmeisesti rata oli sieltä hankalammasta päästä kun väkeä suihki puskaan kuin mummoa luistimilla ja melko harva laskijoista pääsi edes hyväksytysti maaliin saakka. Palander pärjäsi onneksemme hienosti ja kakkossijahan sieltä metsästystorvisooloni ansiosta sitten lopulta tuli. Palkintojen jako suoritettiin keskustassa ja pääsimme seuraamaan showta melko hyviltä paikoilla aivan lavan vierestä. Mikäs siinä, kiinnostava spektaakkeli. Kyllähän se televisiosta katsottuna näyttää aika paljon latteammalta ja kliinisemmältä kuin ihan ite omin silmin siristeltynä. Nyt kun on nähnyt ainakin muutaman pätkän jyrkistä rinteistä ja nähnyt kuinka siellä ukot kolistelee keppejä päin niin koko touhu vaikuttaa paljon kiinnostavammalta. Kyllä ne tulee lujaa hankalista paikoista, pakko se on myöntää.

Bratwurstia ja korkeatasoisten urheilukisojen seuraamista hienoissa maisemissa. Reissu jylhien maisemien seassa. Hyvä suoritus suomalaiselta urheilijalta. Näitä lisää.

14.1 Zweisimmen

Lumilauta siteineen käytettynä 290€. Lumessa peuhaamiseen soveltuvat housut alennusmyynnistä 150€. Ulkoiluun soveltuva takki 300€. Lumilautakengät alennusmyynnistä 130€. Paksut ja pitkävartiset hanskat 40€. Pitkävartiset urheilusukat 10€. Joululahjaksi saatu kerrasto 0€ (mutta piti olla kiltisti koko vuosi). Pipo hauskalta afrikkalaissyntyiseltä torimyyjältä Bernistä 13€. Milanossa raitiovaunuun kiirehtineeltä turistilta tippunut Inter Milan – kaulahuivi 0€. Ota kolme, maksa kaksi bokserit Dressmannilta 9€. Haglöfs tight large pro-reppu tutulta kaupparatsulta pitkän tinkauksen jälkeen 60€. Snow&Rail-lippu, joka sisältää menopaluu-junamatkan Bernistä Zweisimmeniin ja päivälipun hisseihin 43€. Lasten annos ranskanperunoita ketsupilla 5€. Kaakao rinneravintolassa 2€. Yhteissumma 1052€. Onko moisen rahasumman väärtti? NO ON! (kakkaako karhut mettään..?)

Sää ei olisi voinut olla parempi, muutoin kuin siten, että hempeänlämmin havumetsäntuoksuinen tuuli olisi lennättänyt kahdensadan ja tuhannen frangin seteleitä suoraan avoimesta rintataskustani sisään. Erittäin loihakat kelit - aurinko paistoi täydeltä terältä, lunta oli ihan mukavasti ja rinteet minun vähäisen kokemukseni mukaan kerrassaan hienossa kunnossa. Kapusimme gondolihissillä suoraan 1985 metriin ja heti vain ukko jaloista lautaan kiinni. Olin toista kertaa mäessä omalla laudallani, kengät olivat vasta koe-ajossa ja kaiken kaikkiaan sompailin laudan kanssa vasta viidettä kertaa eläissäni. Kokemusta ei siis tässä vaiheessa ihan valtavasti ole ehtinyt karttua. Päivän ensimmäinen pätkä oli ikävä siirtymäreitti hissiltä rinteeseen, joka vasta-alkajalle lannistavan kapea, jäinen ja jyrkkä. Kun sain puoliksi perseelläni laskettua ensimmäiset jäiset kourut alas ja jouduin irrottamaan laudan jaloistani, jotta pääsen kävelemään hienoisesti ylämäeksi muuttuneen rinteen päälle, ajattelin pala kurkussa että ehkä olisi Mika-pojan pitänyt pysytellä tyynesti suksi-osastolla ja jättää lumilautaleikit paremman koordinaatiokyvyn omaaville veijareille. Liukastelin mäen ylös ja naksauttelin itämaisen tyynesti laudan takaisin jalkoihin kiinni. Syvä huokaus ja ei muuta kuin jo vähän helpottuvaa rinnettä alas lauta poikittain rinnettä höyläten.

Sittenhän se joulu tuli kuin puun takaa kun varsinainen rinne aukesi eteen. Leppoisen mukavaa rinnettä pellon leveydeltä ja vaikka kuinka pitkästi. Oli huomattavasti helpompaa kun sai vähän lämmitellä loivalla osuudella ja kokeilla rauhassa laudan yleistä hallintaa. Alussa kurvailin tahattoman jäykästi ja vauhti pysytteli melko rauhallisena, mutta melko nopeasti eleet alkoivat selkiintyä ja vauhti kiihtyä. Ranskanpottuannoksen muodossa nautitun lounaan jälkeen kokeilimme muita rinteitä ja meno senkun parani. Iltapäivällä viimeisten laskujen aikaan kengät olivat muotoutuneet miellyttäviksi jalkaan ja laudan hallinta oli jo varmaa hankalissakin paikoissa, joten kehitys oli joka suhteessa positiivista. Viimeiset laskut meni jo tyylikkäästi ja nautin menosta suunnattomasti. Kuuden tunnin aktiivisen laskemisen jälkeen tuntui että en halua rinteestä pois laisinkaan, mutta hissien sulkemisesta johtuen päivä päättyi viiden kieppeillä. Kieltämättä olin jo vähän pehmeänä, mutta nähtävästi varusteet toimivat asiallisesti, koska mikään paikka ei ollut varsinaisesti kipeänä.

Uskomatonta kuinka rehellistä ja luottavaista väkeä Sveitsiläiset ovat. Zweisimmenissä oli rinteiden läheisyydessä olevien rakennusten seinustoilla reppuja säilössä kaikkien näkösällä. Tavarat olivat vain nakattu johonkin mökin nurkalle maahan ja menty itse joko sisälle rinneravintolaan tai rinteeseen suihkimaan muutamaksi tunniksi. Gondolihissien pysäkeillä oli pöydillä hanskoja ja aurinkolaseja, joita ihmiset olivat löytäneet hisseihin unohdettuina. Aika puhtoisen oloista menoa. Itse säilytin olosuhteiden pakosta tyhjää lautapussia suksivuokraamon nurkalla vesikourun päällä kun en muuta paikka sille löytänyt. Ensin pyörin kyllä sen kanssa ja koetin miettiä, että minne sen voisi viedä säilöön, mutta paikalliset vakuuttelivat, että pussi säilyisi vaikka suksivuokraamon edessä penkin selkämyksellä jos en muuta sen kanssa keksisi. Vein sen kuitenkin vähän syrjään ja sielläpä se pärjäsi koko päivän koskemattomana vaikka oli kuitenkin kaiken aikaa rinteestä tulijoille näkyvillä. Ensi kerralla en ota koko pussia mukaan, joten säästyn siltäkin ihmettelyltä.

Hämmästyttävä päivä. Paljon kehitystä laudan hallinnassa ja kevyt kenttärusketus kalpeaan naamatauluun. Valokuvia ei tullut otettua kovin montaa, mutta toivottavasti kuvaamiselle on aikaa myös monina muina aurinkoisina kevätpäivinä. Zweisimmenistä jäi kova nälkä päästä takaisin rinteisiin. Onneksi vaihtoehtoja piisaa runsaasti ihan parin tunnin junamatkan päässä Bernistä. Vuorille mars! Nyt niistä pitää nauttia kun siihen kerran mahdollisuus on annettu!

13.1 Kevät tulee, räkä valuu

Joulu vilahti ohi kuin nyrkki taksijonossa ja elämä Sveitsinmaalla sen kun jatkuu. Lentelin edellisen illan kekkereistä väsyneenä 8.1 Helsingistä Prahaan ja sieltä Zürichiin, jossa sain kuulla, että viekkaat Tsekit ovat unohtaneet laittaa matkatavarani koneeseen. Miellyttävä lentokenttävirkailija rauhoitteli minut ja vakuutti, että tavarat löydetään ja toimitetaan minulle kotiin asti pikapuoliin – ehkä jo seuraavan vuorokauden aikana. Junamatka Berniin suoritettiin kevein kantamuksin ja kellon ollessa lähempänä puoltayötä saavuin asuntoni lähellä sijaitsevalle Bümbliz Nordin rautatieasemalle. Huoneeni odotteli minua Tscharnergutissa betonikopille ominaisella tyyneydellä ja vähät tavarani olivat kaikki sievästi paikallaan.

Seuraavan päivän iltana sain puhelinsoiton lähettifirman asiakaspalvelijalta, joka pyysi minua vastaanottamaan matkatavarat muutaman minuutin kuluttua talon ala-ovella. Menin pihalle odottelemaan ja mietin pakkassäässä seisoskellessa kuinka tavarat tuodaan uudenkarhealla lähettipalvelun pakettiautolla tyyliin TNT tai FedEx. Yllätyksekseni pihaan kurvasikin n.89-vuosimallin ruostunut farmarimallin Toyota, jonka ikkunasta kurkisteli lippalakkipäinen Jorgos Tsatsiki-tyyppinen hahmo. Kävi sitten ilmi, että tällä luotattavan oloisella ammattilaisella oli kadonneet matkatavarani hallussaan. Hän heitteli tavarat asfaltille, sysäsi läjän papereita eteeni, kaivoi haalistuneen mainoskynän rintataskustaan ja iski sen kouraani. Kuittasin nimeni muutamaan paperiin, mutta on myönnettävä, että en valon vähäisyydestä johtuen kyennyt kyseessä olevia dokumentteja varsinaisesti näköaistillani havaitsemaan, mutta yritin kyllä sohia kynällä papereiden suuntaan asiaan kuuluvalla tavalla. Allekirjoituksien virkaa toimittaneet suherrukseni päätyivät tietty suuremmalla todennäköisyydellä jonnekin lähetin kauluksen ja auton takaluukun välimaastoon kuin allekirjoituksen paikkaa merkkaavalle viivalle, mutta tuskinpas sillä on juurikaan merkitystä hänen tai minun tulevaisuudelle. Kuski kiitti sievästi Sveitsinsaksaksi, rämäytti oven kiinni ja kaasutteli savuttavalla Toytotallaan takaisin kohti hämärää katua. Näin jälkikäteen ajateltuna oli ihan mukavaa, että raskaat tavarani tuotiin kotiin saakka. Eipä tarvinnut kanniskella niitä väsyksissä ympäri Sveitsinmaata. Hienoa!

Täällä on tullut kevät. Aurinko paistaa ja pakkasta on viimepäivinä ollut kirpakasti yhden ja kuuden asteen välistä. Tuntuu todella mukavalta siristellä silmiään lämpöisessä valossa, popsia halpiskiinalaisesta haettua lounasta takapuolen hyytävillä kiviportailla istuskellen ja miettiä, että mitä lounaan mukana tulleelle jääkylmälle kokistölkille oikein tekisi. Juoda sitä ainakaan ei voi jos ei halua palelluttaa nieluaan. Chili laittaa nenän valumaan eikä pikkupakkanen varsinaisesti auta tilannetta. Pyyhinvälineitä ei ole saatavilla kuin muovipussin pohjalla lounaslaatikoista valuneen tulisen kastikkeen seassa ja sinne jos kätensä työntää niin hihat tuoksuu loppuviikon ching-chang-chongille. Niiskutusta ja ähinää kepeässä pakkassäässä paikallisten liikemiesten kiirehtiessä huvittuneena ohitsemme kohti lounasravintoloitansa. "Ei oo kylymä, niisk, mie oon suomesta!"

Hassua kuinka jo tammikuun puolessa välissä voi tuntea auringon piristävän vaikutuksen. Energiaa tuntuu olevan kymmenkertaisesti verrattuna tilanteeseen ennen joulua. Lisäksi nukun paremmin ja pärjään vähemmällä unella kuin pimeänä kautena. Nyt kun vielä saisi uuden lumilaudan mäkeen niin alkaa olla aika mukavat oltavat. Pimeä tulee iltapäivästä viiden ja kuuden välissä, joten ei tässä ihan mahottomasti päivänvaloa vielä piisaa. Ehkä parin viikon päästä tilanne on jo parempi.

Perjantaina 13.1 osallistuin ensimmäiseen tenttiini tälle lukukaudelle. Oli muuten elämäni nopeimmat ja sekavimmat 45 minuuttia. Vaikka olin valmistautunut tenttiin mielestäni tavallista paremmin, meni kiireessä ajatukset aikalailla ristiin ja lopputulos lienee rakenteeltaan ja yleiseltä informaatiosisällöltään kuin lukihäiriöisen seepran käsialaa. Kysymyksiä ja selitettävää olisi ollut helposti kolmen tunnin tentin tarpeisiin, mutta nähtävästi asiat hoidetaan täällä näin. Hauska kokemus sinänsä ja yksi ensimmäisistä kohtaamistani todellisista eroista Suomen ja Sveitsin yliopistokäytäntöjen välillä. Tällä kertaa meni minun osaltani niin sanotusti vituiksi, mutta uusintaa odotellaan...