9.8 Lopun aikoja

Seison mustan liukuhihnan edessä ja katselen kun tutunnäköinen rinkka ja lumilautapussi lipuu ohi. Pitäisiköhän niille tehdä jotain? Ympärillä on kalpeita pyöreäkasvoisia ihmisiä, joiden jutuista saa pelottavasti selvää. Informaatiota valuu korvista sisään tasaisena puheensorinana joka puolelta ja suorastaan ahdistun kun jokainen satunnainen keskustelu menee suoraan jakeluun ilman autuasta kielimuuria, joka ennen niin turvallisesti suodatti suurimman osan äänimaisemasta höpö-höpö-osastolle. Minua ei erityisesti kiinnosta ”miten sen Railin polvi jaksaa” tai ”onko Rokin matokuuri tepsinyt”.

Helsinki-Vantaan lentoasema – 56 kilogrammaa matkatavaraa, olalle vie!

Asiat tuntuvat yhtä aikaa oudolta ja tutulta. Vessanpöntön kansi sanoo klonks eri tavalla kuin mihin olen ehtinyt tottua. Pankkiautomaatit ovat niin nopeita että hyvä kun saan kortin kaivettua lompakosta kun kone jo tunkee seteleitä sisuksistaan. Kaiken lisäksi nämä setelit mahtuvat lompakkoon ja ovat selkeästi terveellä värinäöllä varustetun ihmisenlapsen suunnittelemia. Kaikki on kauhean helppoa. Paitsi ruokakaupassa. Etsin hyllyistä edelleen M-budget mozzarellaa ja erilaisia valmissalaatteja ja ihan turhaan. Nyt syödään ruisleipää ja piimää.

Odottelen lentokentän kahvilassa Jyväskylään menevää bussia ja pistän silmät hetkeksi kiinni. Koetan pinnistellä viimeisten viikkojen tekemisiäni järjestelemättömästä muistojen albumistani ja hiljalleen tapahtumat hakevat kronologisen järjestyksensä. Filmi alkaa pyöriä heinäkuun lopun kohdalta kun palautan huoneeni avaimia opiskelija-asuntola Tscharnergutin asukastoimiston. Painetaan kuvitteellista pikakelausnamiskaa jotta ei mene nysväämiseksi: luovutan huoneeni, asustelen kerroskaverini nurkissa muutaman yön ajan, raavin päätäni kirjastossa monistenipun edessä viikon verran, teen muutaman tentin, painelen rinkka selässä junalla Saksaan, vietän viikon upeassa Münchenissä kierrellen aurinkoisia katuja, suhailen tuliterän Audi A8:n kyydissä 700km:n päähän Münsteriin, tapaan kavereita Kölnissä, tutustun Alankomaiden Amsterdamiin ja palaan junalla Sveitsiin maisemien vilistessä junan ikkunassa. Vielä pikaiset jäähyväiset Berniin jääville aseveljille ja niin Finnairin kone kaartaa kohti pohjoista. -The End- Filmi loppuu ja projektori sammutetaan.

Parin viikon kuluttua Suomeen laskeutumisesta istun Jyväskylän Kortepohjassa somassa 20m2 yksiössäni ja katselen tuossa ikkunan takana avautuvaa koivikkoa. Kuinkahan sitä suhtautuisi ja sulautuisi tähän elinympäristöön? Tuntuu oudolta palata tuttuihin kuvioihin kun asiat ovat muuttuneet niin, että tunnen itseni tutussa opiskelukaupungissa ulkopuoliseksi. Tunne on aika läheistä sukua sille, jonka kanssa kiertelin Bernin katuja noin kymmenen kuukautta sitten. Mitähän sitä tekisi? Minnehän sitä menisi? Kun ei oikein tiedä että kenelle soittaisi.

Ainakin näin ensialkuun tunnen itseni aika irtolaiseksi. Voihan se olla, että muutaman viikon päästä tilanne on tasaantunut niin, että sama vanha elämän virta on temmannut mukaansa ja vie eteenpäin yhtä rivakalla tahdilla kuin se on tehnyt tähänkin asti. Kai tämä nyt se paluushokki, mistä muistelen jonkun joskus kertoneen.

Sveitsi, Bern, kaverit maailmalla - kaikki tuntuvat jo kaukaiselta unelta.