23.10 La cuisine finlandaise

Ensimmäinen viikko Bernissä tuntui kestävän ikuisuuksia. Varsinkin ensimmäisinä päivinä kun en tuntenut ketään, enkä tiennyt minne mennä, päivät olivat viikon mittaisia. Nyttemmin ajan virta on kiihdyttänyt vauhtiaan ja päivät suhisevat ohi molemmilta puolilta päätä ihan samanlaiseen tahtiin kuin ennen lähtöä Suomessakin. Vaihto-oppilaat tuntevat toisensa jo melko hyvin. Enää ei tarvitse jännittää ja koettaa tutustua ihmisiin yhtä intensiivisesti kuin aikaisemmin, vaan on helppoa viettää aikaa kuin vanhojen tuttujen kesken.

Olen touhunnut suurimman osan vapaa-ajastani omalta asunnoltani noin viiden minuutin kävelymatkan päässä olevassa Fellergutissa. Väki siellä on sosiaalista ja ruuanlaittoporukan kesken on ollut hauskaa. Illallisporukka on nyt vaihtelevasti 6-9 hengen suuruinen ja menneen viikon menuut olivat lähes kaikki syömäkelpoisia. Jonkun pitäisi tosin ottaa puheeksi se tosiasia, että maailmassa on tiettävästi muutakin syötäväksi kelpaavaa kuin pelkkä spagetti erinäisissä muodossa. Kiinalainen nauhamakaroni ja italialainen tagliarini on todellisuudessa täysin sama pasta eri paketissa.

Sunnuntaina oli minun vuoroni kokata. Illallisporukan jäsenet ovat kotoisin Sloveniasta, Kroatiasta, Puolasta ja Tsekeistä ja vasta nyt huomasin että muilla on keskenään melko samanlainen keittiökulttuuri taustallaan. Tässä ryhmässä Suomalainen ”pottuja perunoilla”-keittiön kasvatti on aikalailla kummajaisen roolissa. Muiden kokkaukset ovat minun mielestäni olleet epätavanomaisia ja nyt kun minä ajattelin pelata varman päälle kaikkein yksinkertaisimmalla perusruualla, sain enemmän kysymyksiä raaka-aineista, mausteista ja koostumuksesta kuin kaikki tähänastiset kokit yhteensä.

Koska ryhmämme oli aikaisempien yhteisten illallisiemme aikana osoittautunut nälkäiseksi heinäsirkkaparveksi en edes yrittänyt hienostella, vaan päätin tehdä helppoa arkiruokaa. Päädyin mielikuvituksettomasti jauhelihakastikkeeseen ja spagettiin eli pysyttelin edelleen surullisenkuuluisalla pastalinjalla. Selvästikään heillä ei ole kotipuolessa normaalisti tarjolla vastaavaa kastiketta, koska osa pyöritteli harmaata massaa lautasellaan hyvin varoen, aivan kuin peläten että se saattaisi syttyä tuleen tai muuttua käärmeeksi varoittamatta kesken aterian. Muutama ruokailijoista oli täysin vakuuttunut, ettei ketsuppia voi laittaa spagetin päälle ja asiasta piti keskustella yllättävän pitkään ennen kuin sain tehdä omalle annokselleni luonnottomuuksia kaatamalla muutaman nökäreen ketsuppia jauhelihakastikkeen ja spagetin sekaan. Sittemmin kun he olivat ottaneet riskin ja yleensä maistaneet kastiketta sain kuulla kuinka se itse asiassa oli melko hyvää ja kuinka he voisivat ehkä ottaa sitä vähän enemmänkin. Kattilat tyhjentyivät nopsaan ja kastike oli hyvää, mutta kaikesta huolimatta minulle jäi tunne, että osa porukasta ei silti pitänyt sitä muille kuin vangeille ja varusmiehille kelpaavana muonana. Jos suomalaisen arkikeittiön pyhä kolmiyhteys makaroni, jauheliha ja ketsuppi tuntuu järjenvastaiselta sotkemiselta niin miten he suhtautuisivat mämmiin ja hirvenkieleen? Oli myös todella työlästä saada heidän uskomaan, että suomessa yleisin ruokajuoma on maito ja perunat syödään useimmiten keitettynä ranskalaisten sijaan. Luulivat, että yritän olla hauska.

Jälkiruoka noudatti samaa idyllistä suo, kuokka, Jussi-teemaa pannukakkujen ja mansikkahillon muodossa. Äiti opetti minulle tämän helpon ja herkullisen reseptin ennen lähtöäni Sveitsiin, mutta ehdin harjoittelemaan valmistamista vain kerran Kyläjoessa. Olin hankkinut kaupasta perjantaina pelkästään voita, koska kaikkea muuta pitäisi kuulemma löytyä yhteisistä kaapeista. Kun olin sunnuntaina aloittamassa pannukakun tekemisen huomasin, että osa raaka-aineista oli joko kuollut tai kadoksissa. Maito oli muuttunut piimäksi, sokeria ei ollut kuin pölyn muodossa, kananmunat oli syöty, jauhot oli Nikolan lukitussa kaapissa ja Nikola itse ties missä. Pelkästä suolasta ja voista ei pannukakkuja paljoa tehdä, joten jouduin kerjuulle. Sain kananmunia ja jauhoja Iranilaiselta mieheltä ja Puolalainen kaveri sponsoroi kokkaustani litralla maitoa. Pölysokerin piti kelvata paremman makeutusaineen puutteessa.

Pannukakku ei kohonnut, ei kuplinut asiaan kuuluvalla tavalla eikä lopputulos ollut muutoinkaan erityisen kuvauksellinen. Vertailukohdan puuttuessa uunista olisi tosin voinut tulla ulos vaikka tuorekurkun muotoinen pökäle, jota olisin sitten väin jääräpäisesti väittänyt suomalaiseksi uunipannukakuksi, eikä kellään olisi ollut asiasta parempaa tietämystä väittää vastaan. Kukaan ruokailijoista ei siis ollut aikaisemmin nähnyt tai maistanut pannukakkua tässä muodossa. Katselin kuinka he leikkasivat pannarista palan, sotkivat siihen mansikkahilloa, työnsivät sen suuhunsa, pureskelivat hetkisen korostetun varovaisesti ja pysähtyivät räpyttelemään silmiään. Itselläni oli vielä spagetti kesken, enkä ollut ehtinyt maistaa vielä yhtään palaa, joten ajattelin, että nyt muuten Frimanin poika meni reseptinsä kanssa mettään jotta lepikko soi. Olin jo selittämässä kuinka raaka-aineet olivat mitä sattuu ja uuni huonokuntoinen kun tilanne osoittautuikin täysin päinvastaiseksi. He itse asiassa pitivät pannukakusta todella paljon ja olivat vain aidosti yllättyneitä, että pohjoisen periferian kasvatti kykenee miellyttämään vaativaa Sysieurooppalaista makuhermostoa näin kokonaisvaltaisesti. Pannari oli minustakin hyvää ja koko pellillinen meni kaupaksi kyselemättä. Pyysivät oikein reseptiä itselleen. Pisteet kotiin.