26.12 Jouluksi Kotio

Vuosi pyörähti sitten jouluun ja pääsin katkaisemaan vajaan kolmen kuukauden Bern-touhuilun parin viikon mittaisella vierailulla Suomeen. Lennot oli varattu torstaille 22.12 ja kotiutumisreittinä oli Bern-Zurich-Praha-Helsinki-Oulunsalo-Oulu-Kemi-Kyläjoki. Lähdin Bernistä jo keskiviikkoiltana, koska olin jossain typeryyden puuskassa varannut lennon Zurichista jo puoli kahdeksaksi aamulle. Vähien matkatavaroideni pakkaamiseen meni noin varttitunti ja muutenkin Bernin taakse jättäminen tuntui helpolta. Minulla ja Turussa opiskelevalla Elinalla oli lennot lähes samaan aikaan, joten ajelimme yhtä matkaa junalla Zurichiin, jossa Sari jälleen kerran ystävällisesti tarjosi majoituksen. Koska lähdimme Bernistä illalla seitsemän jälkeen, ei junalippu maksanut mitään Gleis 7-alennuskortin ansiosta. Zurichissa Sari odotteli meitä Lion-pubissa rautatieaseman tuntumassa, jonne kolistelimme matkatavaroinemme pitkin komeasti valaistuja joulukatuja. Elinan suurehko matkalaukku on perässä raahattavaa mallia, jonka pienet rattaat pitävät pienenkin epätasaisuuden kohdatessaan käsittämätöntä mekkalaa eikä joulurauhasta ollut tietoakaan tasaisen pirteän tratatatatan kaikuessa pakkassäässä. Pubi löytyi kohtuullisen vikkelästi vaikka yritinkin olemattomilla suunnistustaidoillani eksyyntyä parhaani mukaan muutamaan otteeseen. Ahtauduimme valtavien kantamustemme kanssa sisään vilkkaaseen pubiin nenät kylmyydestä vuotaen. Paikalla oli myös muutama Sarin työkaveri ja pöytään oli helppo istahtaa heidän Brittihuumorivirnuilun sekaan. Istuimme iltaa muutaman tunnin ja horjahtelimme sitten Sarin luo nukahtamaan ennen matkan jatkamista.

Nukuin koko yön melko pinnallisesti vähän väliä heräillen. Herätyskello piippasi puoli kuudelta ja ylösnousemus tuntui vaivattomalta. Sähköt oli jostain syystä poissa koko aamun joten peseytyminen ja pukeutuminen suoritettiin pimeyden vallitessa. Pikaisen hampaidenpesun jälkeen etsin vaatteeni puhelimen lampun avulla ja keräilin kamppeeni. Kun sitten täysissä pukeissa nostin rinkan selkääni lähtemisen merkiksi läsähtivät sähköt takaisin päälle, valot syttyivät ja sähkölaitteet surahtelivat hetkisen käynnistymisen merkiksi. Ulos ahtautuessamme herätin vahingossa rappukäytävän tuolilla nukkuneen mustan kissan, joka nosti hitaasti päätään, siristeli silmiään ja näytti erittäin ärsyyntyneeltä kolisteluumme. Se tuhahti ja pyöritteli silmiään kuin sanoakseen ”menkää nyt siitä mellastamasta..”. Kun lyllersin tavaroineni portaita alas työnsi se päätään syvemmälle tyynyn alle ja yritti nukahtaa uudelleen.

Zürichin varhainen aamu täyttyi Elinan matkalaukun pitämästä pirteästä tratatata-kolinasta kun marssimme vielä hieman unesta sekavana mukulakivikatua alas kohti raitiovaunupysäkkiä, jossa lippujen ostamisen jälkeen saimme huomata, ettei rautatieaseman suuntaan jostain syystä kulje tänä aamuna yhtään ratikkaa. Syvä huokaus, varusteet kantoon ja terävää tratatatan säestämää askellusta kohti rautatieasemaa. Rullilla varustettu matkalaukku oli kuin innoissaan matkaoppaasta otteita lukeva matkaseuralainen joka kipittää perässäsi ja hakee huomiota höpöttämällä taukoamatta vuorokaudenajasta ja kelistä riippumatta.

Zürichin rautatieasemalta menee junia lentokentälle parinkymmenen minuutin välein, joten asemalla ei tarvinnut odotella kauankaan. Olen aina ollut hyvä syömään jopa heti herättyäni, joten tälläkin kertaa popsin asemalta ostamani patongin ja cappuccinon lisäksi myös osan matkaseuranikin sämpylästä. Raitiovaunujen puutteen ja sähköttömien aamutoimien vuoksi olimme parisenkymmentä minuuttia aikataulusta jäljessä, mutta lentokentän selkeiden opasteiden ansiosta check-in luukku löytyi kuitenkin ajoissa. Turvatarkastuspisteessä naispuolinen virkailija pyysi ottamaan kannettavat tietokoneet erilleen käsimatkatavaroista turvatarkastuksen ajaksi. Nostaessani punaisen second skin-pussukan repustani, levisi virkailijan kasvoille hymy kuin olisin suurisilmäistä koiranpentua tarjoamassa ja kuulin kun hän konetta hihnalle asettaessaan naureskeli saksaksi läpivalaisulaitteen monitoria tarkkailleelle kollegalleen ”hitto, miekin tahon tämmösen kannettavan!”

Czech airlinesin pienikokoinen kone laskeutui Prahan kentälle ja bussi kyyditti viitisenkymmentä matkustajaa minut mukanaan lentokentän odotusaulan lähettyville. Ajattelin reissuun lähtiessä, että joulusesongin aikaan väkeä on liikenteessä tuskaisen paljon, mutta Prahaan päästyäni lentokenttä oli yksiselitteisen tyhjä. Kello oli yhdeksän aamulla ja kentällä hiljaista kuin vintillä. Mitä nyt muutama matkalainen nukkui takki peittonaan jossain käytävien varrella. Kävin ostelemassa viimeiset joululahjat lentokentän kaupoista ja istuskelin odottelemaan. Muutama tunti myöhemmin asema alkoi vilkastua ja Elinakin marssi odotusaulaan posket kiukusta punoittaen. Olivat kuulemma ottaneet turvatarkastuksessa häneltä fonduepannun pois, koska samassa paketissa oli myös muutama pitkävartinen haarukka. Sveitsin rajalla pannu oli läpivalaistu, eikä se aiheuttanut haarukoineen mitään ongelmia, mutta Tsekin puolella säännöt olivat tiukempia. Onhan nyt selvää, että fonduehaarukka voi taitavan konekaapparin käsittelyssä muuttua tappavaksi teräaseeksi, kuten myös vyöllä voi kuristaa ihmisiä ja korkokengillä hakata koneen runkoon reikiä. Pitkällisten neuvotteluiden jälkeen Elina sai kuitenkin pannunsa takaisin joskin se toimitettiin koneen ruumaan matkalaukkujen sekaan turvallisuussyihin vedoten.

Jatkolento suomeen lähti lähes ajallaan ja muutaman ilmassa vietetyn tunnin jälkeen laskeuduimme Helsinkiin noin varttitunnin aikataulusta myöhässä. Matkatavaroiden hihnalle tulo kesti tyypillisen pitkään, joten Oulunsalon lennon check-in:iin juosta kiireessä. Pelkkä rinkka selässäni olisin näyttänyt tyylikkäältä seikkailijalta, jolla on kiire seuraavaan eksoottiseen kohteeseen vievään koneeseen, mutta olin valitettavasti pukenut käsimatkatavaran virkaa toimittaneen reppuni etupuolelleni, joten luultavasti muistutin enemmän poikasta pussissaan kantavaa kengurua. Onnekseni myös Ouluun lentävä kone oli kymmenisen minuuttia myöhässä, joten rinkkani luovutuksen jälkeen minulle jäi aikaa juosta koko Helsinki-Vantaan lentoaseman läpi kotimaanlentojen terminaaliin, joka siis sijaitsee saapumisterminaalistani ja check-in pisteestä katsoen kokonaan toisessa päässä kompleksia. Ehdin koneeseen kuitenkin hyvissä ajoin ja kiirehtiminen osoittautui turhaksi koneen ollessa kymmenisen minuuttia myöhässä. Jälleen yksi nousu, tunti lehdenlukua ahtaassa koneessa ja pehmeä laskeutuminen liukkaalle Oulunsalon kentälle. Ulkona oli kotoisasti viitisentoista astetta pakkasta ja pimeää kuin säkissä. Olisin voinut soitella kavereita tai sukulaisia minua vastaanottamaan, mutta tuntui helpommalta tulla itsekseen kentälle, ottaa bussi, hankkiutua rautatieasemalle ja nautiskella matkustamisesta yksin omassa jengissä. Odottelin pohjoiseen menevän junan lähtöä vajaan tunnin ja popsin samalla pizzeria Finlandiasta hakemaani venepizzaa. Eurojen käyttö tuntui pitkän tauon jälkeen rauhoittavan helpolta ja 4,5€ oli mielestäni kohtuullinen korvaus isosta pizzasta. Junamatka sujui kuin raiteilla ja ibookissakin oli vielä virtaa jäljellä musiikin kuuntelua ja kirjoittelua varten.

Kemissä äiti-Pirjo ja sisko-Satu olivat ottamassa minua vastaan. Nostin rinkan autoon ja naureskelin kun he alkoivat kertoa juttuja siitä kuinka Nelli oli otettu joulun kunniaksi sisälle ja saatettu kohta takaisin ulos kun tämä oli oma aloitteisesti popsinut piparit keittiön pöydältä ja yrittänyt myös ahmia muutaman kynttilän takan reunukselta. Kyseessä on siis armas hirviä pelkäävä pystykorvamme, joka kyllä pääsi myöhemmin sisälle nukkumaan, joskin tällä kertaa metriä lyhyemmässä talutushihnassa pipareiden ja kynttilöiden joulurauhan turvaamiseksi.

Kotiin päästyäni tuntui kuin en olisi koskaan missään ollutkaan. Isä katseli telkkaria rennosti pyjamissaan ja Jari yritti haastaa minua painimaan. Saunan jälkeen Bern alkoi tuntua jo kaukaiselta unelta ja hyvin nukutun yön jälkeen olo oli niin rentoutunut, että hyvä jos jääkaapille viitsin nousta. Tässä kun pari viikkoa nukkuu ja syö liikaa niin eiköhän sitä jaksa taas kevään Berniläisten korinaa kuunnella. Ensimmäiset kolme kuukautta Beetlehemissä kuluivat nopeasti. Kevät kuluu yhtä äkkiä. Voin kuvitella kuinka heinäkuussa seisoskelen Zürichin lentoasemalla rinkka selässäni matkalla kohti Suomea, pää kevyesti läksiäisten aiheuttamasta krapulasta kipeänä. Sitä ennen ehdin kuitenkin syödä monet pastat tomaattikastikkeella, kilistellä monia laseja, istua lukuisilla luennolla, kaatuilla lumisten Alppien rinteillä, pestä monta koneellista pyykkiä varhain aamulla varaamatta pyykkivuoroa, tavata monia uusia tyyppejä, vaellella keväisillä patikkapoluilla ja kiroilla tentteihin lukiessa. Toivottavasti välillä on myös aikaa juoda vahvaa espressokahvia ja istua alas kirjoittamaan julkaisukelpoiset tapahtumat muistiin.

14.12 Pikkujoulut

Yliopiston kansainvälinen toimisto on järjestänyt kaikessa suopeudessaan vaihto-opiskelijoilleen pikkujoulut opiskelija-asuntola Fellergutin baarimaisessa aulassa, jossa ennakkoon ilmoittautuneille on tarjolla tarpeellinen määrä drinkkejä ja naposteltavaa muodollista 12 frangin könttämaksua vastaan. Väki on pakkautunut baaritiskille ja vilkasliikkeiset baarimikot napauttelevat tiskiin tasaisin väliajoin Pina Coladaa, Tequila Sunrisea, vodkaa, olutta, ja glüweiniä hälinän ja vanhoista stereoista kajahtelevien menneitten vuosikymmenten hittien muodostaman metelin voimistuessa hetki hetkeltä.

Tarjolla on lähes ilmaiseksi useampaa eri sorttia alkoholipitoisia juomia, huone on koristeltu juhlavaksi ja ilmapiiri on vähintäänkin iloinen. Kaikesta huolimatta mieleeni hiipii outo tunne ja jokin tuntuu olevan pielessä. Pysähdyn hetkeksi, hiljennyn miettimään ja pian katselen sieluni silmin näkyä, jossa mustan usvan keskellä, vessan lattiaan liimautuneilta kasvoilta heijastuvat synkät aatokset. Hitaan hengityksen katkeillessa sinisävyiset huulet muodostavat rohisevalla äänellä hiljaista valitusta – tila on niin kammottava, että sille altistuessa vakainkin ihmisyyden puolustaja huomaa yllätyksekseen pohtivansa eutanasian laillistamisen positiivisia puolia. Ja äkisti korvissa kaikuvat lukuiset lupaukset, jotka painokkaasti vannovat värisevin äänin ”ei ikinä enää!...oli muuten viimeinen kerta!..”.

Näky katkeaa äkisti läsähdykseen ja häikäisevä todellisuus ponnahtaa tajunnan pintaan hälisevän juhlahuoneen ja musiikinjytkeen muodossa. Opiskelijatoverini läimii minua selkään ja paukauttaa kaksi tequilaa pöytään. Muutaman kainalopierun ja naurunhirnahduksen jälkeen poikkeuksellisen pahanmakuinen viina katoaa nieluuni ja sormeni kohoaa kuin itsestään baaritiskin suuntaan uusien juomien tilaamisen merkiksi. Lyhyen kantaman profetia on jokaisen siemauksen jälkeen lähempänä toteutumistaan ja Tuomiopäivän viides ratsumies, herra Ilmainen Viina, karauttaa yli pimeän taivaan juhlivaa pikkujoulukansaa tyytyväisesti silmäillen. Ikinä eivät opi...

8.12 Kolhoosiasumisen herkkää arkea

Niin se rauhoittuu vaihtarinkin arki kiireisten alkukuukausien jälkeen. Aukaisin juuri joulukalenterista kahdeksannen luukun, istuskelen olohuoneessamme ja katselen maisemia. Vuoria ei näy koska näköala avautuu kohti pohjoista, jossa ei ihan lähellä ole mitään parikymmentä kerroksista kerrostaloa korkeampaa. Talomme eteläpuolelle avautuvat, hivenen kalliimmat asunnot sen sijaan tarjoavat koko ikkunan kokoisen kuvan lumihuippuisista vuorista. Ei sillä, että tuo näköalaani varjostava vastapäinen kerrostalo mitenkään poikkeuksellisen ruma olisi, mutta kyllä sitä mieluummin miettisi ihmisen paikkaa maailmankaikkeudessa valtavien vuorien tuijottaessa vastaan. Olen tässä joutessani opetellut juomaan erittäin vahvaa espressokahvia ja alkaa hiljalleen tuntua siltä, että elimistöni on tohinalla muodostamassa voimakasta riippuvaisuussuhdetta tähän mustaan mönjään. Tällä hetkellä menee vain kupillinen päivässä, mutta määrää auta paljoa nostaa jos aikoo säilyttää edes rippeet vapaudesta juoda kahvia vain nautinnon, ei fyysisen tarpeen vuoksi. Ulkona satelee lunta ja kirkonkellojen sekameteli soi sen merkiksi että on keskipäivä. Tässä taitaa olla parikin kirkkoa kelloa ihan hautakiven heiton päässä kun tasatunnein, vartin yli, puolelta ja varttia vaille soi semmonen dingelidong, että tottumatonta saattas ottaa aikalailla pattiin.

Olin aamulla reipas ja heräsin jo seitsemältä pyykille. Täällä on vähän pakko peseskellä vaatteita luonnottomina vuorokaudenaikoina jos ei halua varata pyykkivuoroa viikkoa etukäteen. Sinänsähän varhain aamulla pyykille rupeaminen ei ole kovin suuri ponnistus, koska kun koneen saa pyörimään, voi kömpiä takaisin nukkumaan reiluksi tunniksi. Vielä muutama harjoituskerta ja voin luultavasti pestä koneellisen tummia heräämättä laisinkaan. Aamuni ovat yleensä vapaita koska luentoja ei ihan hirveästi näin talvilukukaudella ole. Muutama englanninkielinen taloustieteiden kurssi on käynnissä, mutta kyllä sekaan voisi mahtua lisääkin jos tosissaan aikoisi puskea opintoja rekisteriin. Onneksi saksankurssi tuo kahdesti viikossa rauhaa ja seesteisyyttä itsetunnolleni. Kurssi on edennyt hyvin ja harkitsenkin samassa ryhmässä jatkamista myös joulun jälkeen. Yliopisto on maksanut kurssin joulukuun loppuun saakka, joten joudun neuvottelemaan jatkoajasta erikseen kansainvälisen toimiston kanssa. Parin kuukauden kurssille tulee hintaa noin 750 frangia eli karkeasti 490€, joka on aivan liikaa omalle lompakolleni, mutta jos hyvin toimeentulevat sveitsiläiset sponsorini suostuvat yhteistyöhön niin mikäs siinä sitten. Kevätlukukaudelle on tiettävästi luvassa reippaasti enemmän englanninkielisiä taloustieteellisen kursseja joten ei tässä hätää ole.

Purnasin aikaisemmin kuinka keittiömme on osoittautunut hengenvaaralliseksi saastapesäkkeeksi ja nyt sitten olemme saaneet jo kaksi kirjallista varoitusta epäsiisteistä tiloista. Siivoustiimi käy talomme 20 kerrosta läpi viikoittain ja meidän kerroksemme on vuorossa tiistai-aamuisin. Viikko sitten olleella siivouskerralla keittiössämme oli lojumassa keskikokoisen mäyrän kokoinen läjä likaisia, puolittain pestyjä tai ”likoamaan jätettyjä” astioita, joita siivoustiimi joutui sitten väistelemään. Sanomistahan siitä tuli.

Ensiksi talonmies, Hra. Gil, kävi teippaamassa saksankielisen valituskirjeen tiskipöydän yläpuolelle, jossa muuten komeilee myös saksaksi, ranskaksi ja englanniksi keittiön siisteysohjeet ja kuva tiskiröykkiöstä ”EI NÄIN”-tekstillä varustettuna. Joku kerroksemme 12 asukkaasta oli valituskirjeen nähtyään jättänyt keittiön oveen ”noni,toivottavasti olette nyt tyytyväisiä!”-viestin ja toinen oli myötäillyt samaan lappuun sinisellä tussilla ”oon ihan samaa mieltä!”. Myöhemmin samana päivänä kerroksemme puheenjohtaja oli teipannut oveen kutsun kerroskokoukseen, joka järjestettäisiin lähipäivinä. Lapun mukaan kaikkien olisi oltava kokouksessa läsnä, eikä poissaoloja hyväksyttäisi kuin erikseen sovittuna. Olin seuraavana aamuna sattumalta keittiössä aikaisen aamupalan jälkeen siivoamassa jälkiäni kun Hra. Gil tuli virnuillen seisoskelemaan selkäni taakse digikamera kourassaan. Kysyin, englanniksi että mitähän se herra nyt tällä kerralla haluaa, mutta vastaukseksi sain vain naamallisen sarkastista hymyä. Jäin tuijottamaan kun hän raotti uunin luukkua ja räpsi sen sisältä pari kuvaa. Siinä minä seisoin tiskipöydän ääressä luutu kädessäni, tukka pystyssä, silmät turvonneena, vanhaan t-paitaan ja pyjamahousuihin pukeutuneena, räpyttelin silmiäni ja mietin, että olenko minä tulossa hulluksi vai ottaako tuo paksukainen tosiaan kuvia meidän uunistamme? Kun sänkinaamainen keiju oli liihotellut hihitellen rappukäytävään kurkistin varovasti valokuvamallin sisään ja olihan siellä pohjalla läikkä mustaa tervamaista liejua. Kostutin luutun lämpimällä vedellä ja pyyhkäisin likatahraa muutamaan otteeseen. Puhdasta tuli.

Kuvat uunistamme ilmaantuivat uuninluukkuun teipattuna saman iltapäivän aikana. Kuvien alapuolella oli saksankielistä uhkailua uunien kunnosta ja lisämaksuista, jotka saisimme maksettavaksemme jos uunin kuntoon ei kiinnitetä paremmin huomiota. Uuni oli kyllä jo tässä vaiheessa puhdas, mutta sääli kai se olisi heittää täysin kelvollinen valituskirje hukkaan. Tämä siis viime viikolla.

Tällä viikolla järjestetty kerroksen hätäkokous oli mielenkiintoinen kohtaaminen ja tapasin ihmisiä joiden en edes tiennyt asuvan kerroksessamme. Saavutus sinänsä koska onhan tässä heiluttu jo kaksi kuukautta samalla 12 hengen käytävällä! Aika moni kavereistani vaikuttaa vajaan puolen kilometrin päässä Fellergutissa ja myös kokkausrinki kokoontuu useimmiten siellä, joten oman keittiön väelle ei juurikaan riitä sosiaalista energiaa. Ehkä silti pitäisi tutustua näihinkin karvakuonoihin paremmin. Hitostako sitä tietää vaikka olisivat paksun, juron kuorensa alla suorastaan hurmaavia persoonia. Aivan kuten minäkin! Osalla asukkaista oli selvästi henkilökohtaisia kaunoja toisiansa kohtaan ja muutamista kokouksen asialistalla olleista asioista keskusteltiin hyvin kiihtyneesti punaisin poskin saksaksi ja ranskaksi kiljahdellen. Aiheet kokouksessa olivat yllätyksettömästi tiskit ja niiden peseminen, astiapyyhkeen väärinkäytökset, sotkusakkojen maksaminen ja muut yhteiset asiat. Tuntui tosin, ettei kokoontumisella ollut juurikaan merkitystä kun ranskaa äidinkielenään puhuva kolmikymppinen naishenkilö pyyhki välittömästi kokouksen jälkeen vihellellen olohuoneen pöytää haiskahtavalla tiskiluutulla, viimeisteli jälkensä astioiden kuivaamiseen tarkoitetulla pyyhkeellä ja heitti pyyhkeen sitten myttyyn tiskipöydälle ikäänkuin kuivamaan. Hipsin itämaisen tyynesti omaan huoneeseeni ja päätin seuraavalla kauppareissulla ostaa oman astiapyyhkeeni.