16.11 Stuttgart

Heti Zürichin reissua seuraavaksi viikonlopuksi järjestyi yllättäen matka Saksan Stuttgartiin, jonne Saksalainen Hendrik oli matkalla isosiskoaan tapaamaan. Mukaansa hän pyysi minut ja tuoreen tyttöystävänsä Tadejan. Saksalaiset ovat autokansaa ja Henrikilläkin on täällä Bernissä auto mukanaan. Matkaa Bernistä Stuttgartiin on linnuntietä vain 250km, mutta tiet mutkittelevat sen verta paljon, että aikaa matkantekoon kuluu nelisen tuntia liikenteestä ja pissataukojen määrästä riippuen. Kun Sveitsin naurettavilta 120 kilometriin tunnissa rajoitetuilta moottoriteiden korvikkeilta päästään Saksan kolmikaistaisille asfalttipelloille, nousee matkanteon keskinopeus näppärästi 140 kilometriin tunnissa. Ohitsemme syöksähteli kulkuvälineitä, joita yleensä ihastellaan lehdissä tai elokuvissa ja näin kuinka toinen toistaan upeammat perävalot pakenivat kohti edessä siintävää horisonttia kuin olisimme kököttäneet paikallamme keskellä moottoritietä. Pikainen vilkaisu Opel-merkkisen pikkunäppärän kauppakassimme nopeusmittariin totesi kuitenkin nopeudeksemme reilun 130km/h ja nyt kun asiaa miettii jälkikäteen tarkemmin, rungon tasaisen repivä tutina sekä moottorin tuskainen rääkyminen viittasivat samansuuntaisiin lukemiin.

Daimler-Benzin autotehtailla on Benz-citynä tunnettuun kaupunkiin hyvin suuri vaikutus. Mersun merkkejä on näkyvillä kaikkialla ja yllättäen samalla merkillä varustetteja autoja liikkuu ruuhkaksi asti myös kaduilla. Tehdas palkitsee työntekijöitänsä tuntuvilla alennuksilla tuotteistaan ja se näkyy - tuntuu kuin joka toisella tyhjäntoimittajalla olisi allaan auto, josta suomalainen hyvin menestyvä toimitusjohtaja näkee kosteita päiväunia. Sunnuntaisin sitten ulkoilutetaan kakkosautona olevaa Porchea ja ajellaan mummolaan kaffelle pitkin tasaisia ja suoria teitä. Kateellisella suomalaisen on syytä pysytellä kaukana tästä pienuuttaan autolla kompensoivien elvistelijöiden kaupungista, jos haluaa säilyttää edes rippeet suloisesta illuusiosta, jonka mukaan pihalla ruostuva yhdeksänkymmentäluvulla valmistettu dieselveturi on oikeastaan ihan kelpo menopeli, joka palvelee mallikkaasti vielä useita vuosia suomen routaisilla maanteillä.

Asustelimme viikonlopun Hendrikin isosiskon luona Degelbach-nimisessä kaupunginosassa. Hänellä oli asuttavanaan kolme huonetta ja keittiö vanhan kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa. Asunto oli tilava ja sisältä huomattavasti paremmassa kunnossa kuin mitä rappukäytävä antoi halkeilevine seinineen ymmärtää. Kylpyhuonejärjestely oli tavallisesta poikkeava suihkun ollessa keskellä keittiötä. Stuttgartin vanhoihin taloihin on kuulemma tyylinä rakentaa suihku keittiöön, jossa viemäröinti ja vesijohdot ovat valmiina. Lämmin vesi suihkua varten saadaan aikaiseksi erillisellä boilerilla ja muovisen suihkukopin lattiassa olevaan viemäriin napsautetaan sähkötoiminen imu päälle suihkuttelun ajaksi. Keittiö muutettiin kylpyhuoneeksi tarpeen vaatiessa, eikä järjestely tuntunut alkuihmetyksen jälkeen kovinkaan kummalliselta. Vessa oli tietysti omassa huoneessaan, joskin pesuallas nökötti keittiössä suihkukopin vieressä. Vessanpytty oli keskieurooppalaista mallia, jolle ominaisesti pytty on muotoiltu siten, että istuinosan alapuolella on myös takaisinloiskahduksen estojärjestelmänä tunnettu tasanne, johon tuotos asettuu näytille sievään kekoon siltä varalta, että se halutaan tarkastaa ennen viemäriin huuhtelua. Ihmettelen, että miltä hyvälaatuisen prosessijätteen pitäisi näyttää ja mitä hyötyä sen tarkastamisesta voi olla? Ruokavaliotaan on ehkä hyvä pitää silmällä, mutta voisiko olla niin, että kun huomaa tonkivansa säännöllisesti omia jätteitään, ei huonosti toimiva ruuansulatus ehkä ole se kaikkein suurin ongelmista.

Koska oli perjantai-ilta päätimme piipahtaa keskustassa ihmettelemässä paikallista yöelämää. Stuttgartissa suurinta suosiota nauttivat illanviettopaikat eivät kuulemma ole pubeja, klubeja tai baareja, vaan kutsuvat itseään Lounge-nimellä. Ainakaan Jyväskylässä en ole vielä nähnyt samantyylisiä paikkoja, joskaan en ole juuri kaupungin uudempiin kuppiloihin tutustunut. Eräs yökerhoista jossa aioimme vierailla osoittautui niin fiiniksi ettemme päässeet sisään vaikka olimme selvin päin, siististi pukeutuneita, eikä klubi ollut edes täynnä. Ovimiehet on ohjeistettu olemaan hyvin tarkkana asiakaskunnan sukupuolijakaumasta ja kun ryhmämme koostui kahdesta tytöstä ja neljästä pojasta, ei sisälle ollut asiaa. Poikaporukan on viikonloppuisin lähes mahdotonta päästä sisään ilman naispuolista seuralaista. Koska ovimiehen suku oli selvästi laskeutunut puusta alas melko myöhään, eikä mukaan ei sattunut yhtään banaania, päätimme luovuttaa ja suunnata kohti paikkoja jonne tunsimme olevamme tervetulleita rahoinemme. Jostain löytyi paikallisten taloustieteiden opiskelijoiden kekkerit, jonne myös meidät laskettiin sisään viiden euron sisäänpääsymaksua vastaan.

Paikka oli trendikäs ja tarjolla oli järkihintaista juomaa, koreita ihmisiä ja aavistuksen liian lujalla soivaa musiikkia, josta oli aamulla muistona ikävä tinnitus säestämässä pienen hörökorvaisen krapulapeikon askareita tämän istuessa hajareisin päälaellani vasara kourassaan. Kun yritin nousta sängystäni, iski se kaksi käsin pienellä vasarallaan keskelle otsaani ja jatkoi paukuttamista kunnes ymmärsin asettua takaisin makuulle hikoilemaan. Muutaman vaivalloisen tunnin jälkeen peikko saatiin häädettyä tukevalla aamupalalla ja pääsimme liikkeelle vilkkaaseen keskustaan.

Hiusten leikkaaminen on Bernissä kallista, joten ajattelin, että hurautetaan tukkaa lyhyemmäksi astetta edullisemmin Benz-cityn sykkeessä. Koska saksankielentaitoni on vielä ”ein bier bitte”-tasolla, en oikein osannut kuvailla kuinka haluan kallisarvoiset karvani muotoiltavan ja kun kampaaja-neito ei osannut englantia oli katastrofi lähellä. Henrdik tuli onneksi tulkkaamaan tapahtumaa ja homma saatiin alta pois. Sakset eivät nähtävästi kuuluneet tämän käsityöläisen repertuaariin, koska lähes koko operaatio suoritettiin kampaa ja konetta käyttäen. Ei sinänsä mikään yllätys, että lopputulos oli lyhyempi kuin alunperin tarkoitin. Toisaalta karvaahan se vain on ja kasvaa vielä takaisin.

Päivää oli jäljellä kampaajan jälkeen vielä pitkästi. Koska kaupat Stuttgartissa menevät lauantaisin kiinni vasta kuuden ja kahdeksan aikoihin, riittää shoppailuaikaa perusteellisemmallekin kauppakierrokselle. Hendrik ja Tadeija suunnistivat kaupasta toiseen ja vaatesäkit kainaloissaan lisääntyivät ja kasvoivat joka vierailulla. Itselläni oli tavoitteena löytää kunnolliset kengät ja jotain lämmintä Bernin sumuista talvea varten eli shoppailuni oli hyvin tarvelähtöistä. H&M, Zara, toinen H&M, Diesel, kolmas H&M, Sportarena – kaupat ja brändit vaihtuivat, mutta tuntui kuin tuotteet olisivat pysyneet aikalailla samoina kaiken aikaa. Itse löysin urheiluliikkeen alennushyllystä kengät, joita olin ihaillut Outokummun Tornion tehtaiden ajoneuvohuollon kahvihuoneessa kesällä 2004, kun luin AutoBild-lehteä kahvin tippumista odotellessa. Merrelin markkinointipäällikkö tuskin odotti kuluttajilta kovin suurta sitoutumista puolen sivun kenkämainokseen käytettyjen autojen lehdessä, mutta jostain syystä tykästyin kenkiin juuri tuon mainoksen perusteella. Kesällä 2004 kengät maksoivat yli 120€, joten sijoitus jäi silloin tekemättä. Nyt alennushyllyssä kiilteli kokoa 43 oleva pari menneen kesän mallistosta ja hintakin oli pudonnut 70 euroon. Urheiluliikkeen kassakone kilahti ja kaupasta käveli ulos lyhyttukkainen poika, jalassaan ruskeat, kolme vuotta vanhat, irvistelevät nahkakengät. Olisin halunnut vaihtaa uudet kengät heti jalkaani, mutta koska Hendrik ja Tadeija naureskelivat minun olevan kuin innostunut pikkupoika, päätin käyttäytyä kuin pikkupoika ja laittaa uudet kengät nolona takaisin pussiin.

Kellon lähestyessä kuutta alkoi myös mukanani olevien ammattiostajien into hiipua. Jalkoja väsyttää, vessahätä on jo kova, nälkäkin olisi, vaatesäkit tuntuvat raskailta ja ihmisvilinäkin alkaa jo ärsyttää. Ulkona alkoi jo hämärtää ja osa kaupoista alkoi jo sulkea hiljalleen oviaan. Nautimme tavimarkkina-alueella vielä motilliset Gluweiniä, joka on nähtävästi sama kuin suomalainen glögi tai hehkuviini ja lähdimme harhailemaan kohti parkkipaikkaa lämpimän alkoholin kohistessa lähes tyhjästä mahalaukusta suolen limakalvoille, sieltä verenkiertoon ja lopulta keskushermostoon sekoittamaan väliaikaisesti viestintää. Kannoimme tavarat autoon ja aloimme kartan ja puhelimessa olevan ledivalon avulla suunnistaa kohti Degelbachia ja siellä sijaitsevaa Lidliä. Kauppa löytyi melko helposti ja nopeiden ruokaostosten jälkeen asetuimme takaisin Henrikin siskon, Ricardan asunnolle väsyneinä mutta onnellisina. Vaikka oli lauantai, olivat kaikki samaa mieltä siitä, ettei illalle kannata suunnitella paljoakaan ohjelmaa. Suihku, iltapala ja elokuva olohuoneessa kuulosti riittävän haastavalta. Seuraavana päivänä olisi tiedossa 350km tutiseva automatka takaisin Berniin ja sikäläiseen opiskelijan arkeen palaaminen.

Jostain syystä mielikuvani Saksasta ja saksalaisista on ollut melko ennakkoluuloisen kuivakka. Yleisessä tiedossa on saksalaiset turistit, jotka tyhjentävät hotellin buffetin, varaavat aurinkotuolit pyyhkeillään ja mölyävät muita turisteja tönien, mutta tuskin perussaksalainen paljoa suomalaisesta eroaa. Minusta Stuttgart vaikutti kansainväliseltä 600 000 asukkaan kaupungilta, jossa on siistiä ja viihtyisää. Itse asiassa, kun istahtaa päiväsaikaan kauppakadun varressa olevalle penkille ja katselee ympärilleen on vaikea sanoa onko näkymä Helsingistä, Tukholmasta tai Zürichista. Samat kaupat ja samanlaisia ihmisiä juoksentelemassa päättömästi valtavan vaatekaupan, McDonaldsin ja kahvilan välillä. Solariumissa ruskettuneen rouvan talutushihnassa oleva pieni valkoinen koira äheltää pökälettä kadunkulmassa ja viisivuotias katutaiteilija soittaa rumpuja veljensä säestäessä haitarilla. Tätähän se on kaikkialla. Eksotiikka ja erikoisuudet kuihtuvat lopulta aika pieniksi eroavaisuuksiksi kun Suomea vertaa Saksaan, Sveitsiin tai Itävaltaan. Kun vielä kielen oppisi ja rieskaa saisi niin eroa tuskin edes huomaisi.