Istuskelen nyt kolmatta päivää sisällä koneen ääressä ja touhuan mitä mieleen tulee. Podin perjantaina kevyehkön huuto-oksennustaudin edellisenä iltana nautitun kebabin osoittautuessa herkulliseksi mutta näin jälkikäteen arvioituna ilmeisen syömäkelvottomaksi. Jouduin pinnistelemään pää roskapytyssä useampaan otteeseen ihan kaiken tullessa ruokatorvea ylös. Taisin oksentaa sukatkin jaloistani. Peiliin jos erehdyin katsomaan niin sieltä tuijotti vastaan harmaankalpea raamatullinen peto - silmät kuin kaksi viikon vanhaa viiltohaavaa ja iho täynnä pisamia muistuttavia laikkuja. Äidillä oli kuulemma kasvoissa samanlaisia verenpurkaumista aiheutuneita punaisia pisteitä minun synnyttämisen jälkeen eli aika lujasti on pitänyt ponnistella kumpaisenkin ajallaan. Kahdeksan aikaan illalla olo alkoi tasaantua ja kun kerroksessamme asusteleva puolalainen tyttö antoi muutaman Smecta-vatsatautilääkkeen alkoi vesi ja sittemmin myös ruoka pysyä sisällä. Tämä Smecta muuten maistuu just sille miltä kuulostaakin. Myöhemmin tilasin pitsaa ja katselin voimattomana televisiosta Matrixia. Tulipahan taas kurjuusmittarit kalibroitua.
Tämä viikonloppu meni siis sisätiloissa istuskellen, mutta edellisenä sunnuntaina pääsin laudan kanssa vuorille. Tällä kertaa kohteena oli Adelboden, jonne matkanteko sujui tyypillisen helposti junalla ja bussilla alle kahdessa tunnissa. Snow&Rail-lipulle tuli hintaa 41€ ja se sisälsi sekä edestakaiset matkat, että päivälipun rinteisiin. Mukana oli Lukas (Saksa), Hendrik (Saksa) ja Tadeja (Slovenia).
Sää oli vähän sekalainen pilvien jämähtäessä huippujen ympärille, mutta iltapäivää kohden taivas aukesi ja sain myös vähän väriä naamaan. Laudan kanssa vauhtia alkaa olla melko hyvin ja ensimmäistä kertaa kokeilin myös vaikeiksi merkittyjä rinteitä. Suuri osa päivästä kuluikin sitten näillä vaihtelevimmilla reiteillä ja itseluottamusta laudan kanssa tuli taas reippaasti lisää. Muutaman äkillisen ”kasvot edellä hankeen”-tempun jälkeen tuli mieleen, että ehkä se kypärä ei ihan niin lällyjen jätkien kapistus olekaan. Ostoslistalle pääsi myös laskettelulasit, joita ilman ei yksinkertaisesti näe mitään tuulen, auringon ja lumen pommittaessa herkkiä skandinaavisen sinisiä silmiäni. Sain ihan hyvät lasit lainaksi Lukakselta, mutta silti muutamassa kohdassa varjon ja valon leikki aiheutti täydellisen sokeuden rinteen muodoille. Muikkusukellukset eivät olleet erityisen kaukana.
Iltasella kuuden tunnin ulkoilun jälkeen olin erittäin väsynyt ja vetelä. Kuin joku olisi poistanut selkärankani, laittanut tilalle piimää ja vielä lisäksi hakannut lihaksiani jäisellä lohella. Nukahdin kotimatkalla junassa ja vähän ennen Berniä herätessäni juttelin sekavuuksia kielellä, jonka koostumus saadaan kun otetaan mielivaltaisesti sanoja suomeksi ja englanniksi, sotketaan keskenään ja ripotellaan väliin sattumanvaraisesti Sveitsiläisiä paikannimiä. En tajunnut itekkään mitä selitän, mutta olipahan kanssaihmisillä valokuvauksellisia ilmeitä.
Vielä Sveitsin rautatieverkoston hienoudesta ja Bernin hyvästä sijainnista sen verran, että eräänä rauhallisena iltana päätimme lähteä käymään Zürichissa kahvilla. Junalipuista ei tarvinnut maksaa frangiakaan Gleis-7-kortin ansiosta. Tästä on ollut puhetta aikaisemminkin, mutta kerrattakoon, että kyseessä on alennuskortti, jonka saa lisäkkeenä vuoden voimassa olevalle Halb-Tax-kortille. Halb-Taxilla saa ostettua junaliput puoleen hintaan ja Gleis-7 lisäpalvelu mahdollistaa klo 19:00 jälkeen matkustamisen ilmaiseksi ilman lippua. Kokonaishinta tälle yhdistelmäkortille on vuodeksi 160€. Erittäin hyödyllinen kapistus, joka maksaa aktiiviselle käyttäjällä itsensä nopeasti takaisin.
Ajelimme Bernistä heti iltaseitsemän jälkeen Zürichiin, jossa ensimmäisenä piti ruokkia nälkäinen matkaseura. Sam’s pizza landissa popsitun perhepizzan jälkeen loikimme muutaman sadan metrin matkan jo entuudestaan tuttuun The Lion pubiin, jossa olin viettämässä iltaa tuossa ennen joulua kun olin matkalla kohti suomea. Erittäin siisti ja sopivan tilava paikka. Nikola ohjasi meidät vielä aikaisemmin katsastamaansa tyylikkääseen kahvilaan, jonne sulauduin kuin seepra leijonalaumaan mustan Gore-tex takkini kanssa. Muu asiakaskunta koostui raskaan päivän päätteeksi rentoutumaan tulleista liikemiehistä ja uranaisista, mutta samalla valuutalla maksava asiakas se minäkin olen. Ei muuta ku pipo pois päästä, leveä hymy naamalle ja ”einen cappuchino, bitte” tarjoilijattarelle niin johan alkaa kuppia kolahdella pöytään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti