3.3 Kotimaisen taiteen lumoissa

Tässä meidän kerroksessa asusteleva ranskalainen rouvashenkilö oli käynyt poliitikkoystäviensä kanssa Bernin kaupunginteatterissa katsastamassa Kullervo-oopperan ja kehui kovasti esitystä myös minulle. Yleisö oli kuulemma taputtanut esityksen jälkeen seisaaltaan ja huutanut bravota vaikka kuinka. Ooppera oli esitetty suomeksi ja tekstitetty saksaksi, joten paikallisenkin yleisön oli helppo seurata tapahtumien kulkua. Jotain olisi pitänyt siinä vaiheessa ymmärtää epäillä kun sanat kuten kiinnostava, moderni ja persoonallinen vilahteli tämän kuvaillessa esitystä. Ajattelin, että kun en ole oopperassa koskaan käynyt ja nyt olisi oikein suomeksi laulettuna tarjolla täällä maailman metropolissa niin kyllähän se pitää mennä ihmettelemään kun näin keskimäärin kerran vain eletään. Houkuttelin vielä mukaani muutaman näistä meidän kerroksen eläjistä ja eikun menoksi kohti kaupunginteatteria.

Matkalla kohti keskustaa huomattiin, että Bernissähän on alkamaisillaan aivan mahottomat karnevaalien nimellä kulkevat rellestysjuhlat. Kaduilla oli ties minkälaisiin mielikuvituksellisiin ja värikkäisiin asusteisiin pukeutuneita juhlijoita, jotka kantoivat mukanaan torvia, rumpuja ja kelloja. Piti teatterin ovella oikein kahteen kertaan miettiä, että mennäkkö sisälle vai ei kun Bratwurst tuoksui grillistä nokkaan ja viereisessä kojussa laskettiin hanasta olutta mottiin. Vaan niin oli korkeakulttuurin nälkä kovempi (ja liput ostettuna...), että sain talutettua itseni sisään sinne vähän erilaisempien pukujen sekaan.

Siellä sitä sitten istua napotettiin ylimmän kerroksen viimeisillä penkkiriveillä halvimmilla mahdollisilla paikoilla polvet suussa ja tihrusteltiin alas kohti lavaa. Liekkö ollut oopperataloa rakentamisen aikoihin rahvaan kengänkoko nykyistä pienempi koska oma siro 42 koon urheilullinen kävelykenkäni sai tosissaan hakea paikkaansa aloilleen asettuakseen. Varsinaisen katsomoon kun kaiteen yli kuikisteli niin siellä istuttiin kyllä mukavasti samalla tasolla näyttämön kanssa ja taisivatpa nähdä esiintyjien kasvotkin meidän nakökenttämme rajoittuessa päälakeen ja hartioihin. Muu yleisö ympärillämme kuulosti ja näytti hyvin suurelta osin suomalaishenkiseltä. Osa yritti kyllä hämätä puhumalla sujuvasti sveitsinsaksaa, mutta joku ihme siinä kalpeassa olemuksessa kavaltaa ainakin lähisukulaistensa joskus vehkeilleen jotain suomensyntyisten kanssa.

Ennen esitystä nuorehko herrashenkilö kävi lavalla toivottamassa meidät tervetulleeksi ja ilmoitti, että tänään onkin sitten erikoisempi esitys luvassa, koska pääosan esittäjä on kipeänä. Olivat meinanneet olla pulassa, koska Kullervon roolin laulajia ei ihan riesaksi asti maailmalla pyöri, mutta apu löytyi sitten Suomesta Jorma Hännisen eli Hännisen Jorman muodossa. Hänninen ei kuitenkaan osannut vetää roolia tanssien ja laulaen vaan hän tarvitsi nuotit avukseen, joten lavalla kiemurteli joku välimallin jätkä varsinaisesta esittäjäkaartista Jopen hoitaessa laulantapuolta lavan reunalla seisoskellen. Varsinainen esitys oli maalaispojan aistein koettuna jotain hämmentävää. Sinfoniaorkesteri tuntui soittavan kootusti mitä mieleen tulee ja lavan tapahtumat suomea laulaneineen esiintyjineen oli kuin suora lainaus keskihirveästä deliriumkohtauksesta. Jutun juoni oli esittelyvihkoa mukaillen ’Nuoren miehen raju odysseia tuhoutuneessa maailmassa, jonka pääelementteinä vaikuttavat tuli ja kivi”, mutta kohelluksen omin silmin todistaneena voin kertoa, että esittelyvihkon kuvaus oli varsin kiinnostava näkemys tästä sekamelskasta. Vai kuinka järkevältä kuulostaa kohtaus, jossa Kimmo niminen hahmo sulloo pehmolelua paitansa sisään, marssii maanisesti lavan reunasta toiseen ja samalla huutolaulaa kuinka ”minä kannan veljeni lasta”. Hämmästys oli myös suuri kun loppua lähestyttäessä lavan lattia nousi pystysuoraksi seinäksi täydellistä tuohoa symboloimaan ja lavasteena olleet patjat, puutarhatuolit ja muut hilppeet valuivat estradin etureunaan laskettuun verkkoon kaatopaikkaa muistuttavaksi läjäksi jossa rosvojoukkoa esittänyt miesjoukko sitten hetken päästä kävi rypemässä laulun kajahdellessa komeasti. Kolmisen tuntia kestänyt kaksinäytöksinen ooppera huipentui apokalyptiseen loppukohtaukseen, jossa Kullervo ja Kimmo ensin kiinnittävät maalarinteipillä muoviräjähdettä Kullervon keskivartaloon ja sitten räjäyttävät pommin väkijoukossa. Kaikki tämä ja vielä laulaen. Kiinnostavaa, modernia ja persoonallista tosiaan...