torstaina, kesäkuuta 22, 2006

21.6 Aare

Sveitsissä ei ole montaa järveä eikä merenrantaa senkään vertaa. Jokia sentään on muutama ja niistä sitten nautitaankin koko rahan edestä. Lämpimiä kesäpäiviä on ollut sen verran, että Bernin halki virtaavan Aare-joen lämpötila alkaa olla noin +18°C, joka on ihan riittävä uimista varten, joskin jotkut vilukissat pillittävän sen olevan vielä liian kylmää.

Itsehän olen uimataidoiltani Suomen armeijan luokituksen mukaan ”uimataidoton”, koska jaksoin uida vain 100m yhtäjaksoisesti rajan ollessa muistaakseni 200m. Tekniikkani on ”Tarzan krokotiili kintereillään”, joka tunnetaan myös ”varo tai hukut”-tyylinä. Kyseessä on siis äärimmäisen voimakkaasta Johnny Weissmuller-henkistä kauhomisesta lähes pystyasennossa, joka vie voimat nollaan minuuteissa ja aiheuttaa kiusallista lihaskipua seuraavina päivien aikana.

Koska lapsuusaikoinani muistutin hyvin ravittua maitovalasta, en viihtynyt rannoilla tai uimahalleissa erityisen hyvin. Vesi on myös ollut minulle elementti, jota olen, sanotaanko nyt diplomaattisesti, aina kunnioittanut, joten siinä polskiminen ei ole koskaan edustanut minulle sitä suurinta hupia. Näin lähempänä aikuisuutta en ole missään vaiheessa ollut riittävän motivoitunut oikean tekniikan opettelemiseen ja niinhän se yleensä menee, että asiat joissa olisi eniten parantamisen varaa ovat niitä vähiten kiinnostavia. Syöhän se miestä kun kuka tahansa aerodynamiikasta ja lihaskunnosta riippumatta kykenee hyvän tekniikan hallitessaan liukumaan vedessä sulavan vaivattomasti useita kilometrejä yhteen menoon minun pysytellessä turhauttavasti lähes paikallani pontevasta räpiköimisestä huolimatta. Pitäköön tyhmän uimisensa!

Eilen kokoonnuimme Aaren rannalle Marzili-nimiselle rannalle moikkailemaan Maaliskuisen Engelbergin lasketteluleirin aikaisia tuttuja rantalentopallon ja yleisen hölmöilyn merkeissä. Keli oli lämmin, joten joessa oli uimareita ihan kuhinaksi asti. Jossain vaiheessa iltaa uiminen tuli puheeksi meidänkin sakissa ja ajattelin, että onhan sitä käytävä Aaressa lillumassa vaikka voimakas virtaus vähän arveluttaakin. Kovasti oli kaikki kehuneet mukavaksi kokemukseksi. Sen ihmeempiä miettimättä otin sitten paitaa pois ja marssimme joenrantaa kohti.

Kävelimme joenrantaa ylävirtaan muutaman sata metriä, jotta voisimme nousta vedestä suurin piirtein paikalla, jossa kaikki tavaramme olivat. Kuulemma Aaressa ei varsinaisesti tarvitse muuta kuin kellua ja virta vie omaan tahtiinsa mennessään. Nyt kun oikeastaan ensimmäistä kertaa katselin jokea tarkemmin, tuntui virta suorastaan hurjalta. Tuonneko minun pitäisi muka loikata?

Kuvittelin, että laskeutuisimme virtaan ihan rauhallisesti jostain rantakivikolta, mutta tämä nähtävästi ollut se kaikkein maskuliinisin tarjolla olevista vaihtoehdoista. Tosimiehet ja naiset tietty loikkaavat jokeen sillalta vajaasta kolmesta metristä, mielellään pää tai ahteri edellä kovasti matkalla kiljuen.

Kävelemme noin 30 metriselle sillalle ja pysähdymme sen keskivaiheille tuijottelemaan alas virtaan. Ilmassa on yleisen hermostunutta naureskelua ja huonoja vitsejä terävistä kivistä ja krokotiileistä. Koetan olla ajattelematta koko tilannetta ja nostan jalkani kaiteen yli. Sydän kyllä läpättää, mutta hassusti mieli on melko tyyni. Vilkuilen mukana tulleita kavereitani kaiteen ulkopuolella seisoskellessani ja manailen jotain itsekseni. ”Mitähän ihmettä minä tässä oikein touhaan...?” Tarkistus ylävirtaan ettei kukaan ole tulossa sillan alta ja ensimmäinen seurueesta hyppää. Sitten toinen, kolmas ja nyt olen yksin kaiteessa kiinni. Aika tuntuu hidastuvan. Tummanvihreää vettä valuu allani valtavana massana ja uimakavereideni veteen tekemät loiskahdusjäljet ovat jo melkoisen matkan päässä. Päässä ei liiku mitään. Polvet koukistuu, oikea käteni nousee ja ottaa nenästäni kiinni, oikea jalka kurottautuu sillalta poispäin ja vasen tekee jotain sekavaa ponnistamisen ja pudottautumisen välimaastosta. Vasemman käden sormet irrottautuvat kaiteesta ja olen ilmassa. Silmät menevät tahtomattani kiinni ja tipun alaspäin enempivähempi etukenoisessa istuma-asennossa jalat edellä.

Korvissa jyrähtää kun loiskahdan veteen persaus edellä. Hetken voimakkaan kohahduksen jälkeen veden ääni vaimenee nopeasti ja kuulen vain sihinää. Pyrin kohti pintaa. Suljettujen silmäluomieni läpi näen valoa ja räpistelen ylös sitä kohti. Vettä ja lisää vettä, kuinka kaukana se pinta oikein on? Aika matelee ja minä poljen ja kauhon. Korvissa kohahataa taas kun pääni nousee pinnalle. Aika ottaa jälleen normaalin vauhtinsa ja minä auon silmiä ja haukon happea sisääni. Kaverit vilkuttavat edellä valuen ja nauravat jotain.

Virta vie juuri niin vauhdilla kuin ajattelinkin. Vaikka pelkkä kelluminenkin riittäisi poljen vettä ihan varmuuden vuoksi. No ihan mukavaahan tämä kuitenkin on. Vesi ei tunnu kylmältä vaikka vieressäni kelluva tanskalainen liikunnanohjaaja toisin väittääkin. Jos korva käy vedenpinnan tasolla kuulen kihinää, joka tulee kai veden suhistessa pohjassa ja rannalla olevien kivien lomasta. Ei mene montaa minuuttia kun veden polkeminen alkaa hiljalleen väsyttää ja voisin jo nousta rannalle. Ongelmana on tietty ilmeisen kova virta ja joissain paikoissa rannalla olevat terävät kivet. Maltan vielä mieleni ja uin hiljalleen joentörmää kohti virran suuntaisesti. Vihdoin pääsen riittävän hyvältä vaikuttavalle paikalle ja jalas koskettavat pohjaa. Pääsinpäs rantaan. Koko ukko tutisee ja kädet tuntuvat väsyneiltä kun kävelen kohti nurmikenttää jonne jätimme tavaramme. Shortsit valuvat vettä ja asfaltilla olevat pikkukivet nipistelevät jalkapohjassa. Hui saakeli! Ensimmäistä kertaa hyppy veteen ja ensimmäistä kertaa virran vietävänä. Koetan näyttää tyyneltä ja juttelen uimakavereilleni rennosti niitä näitä. Sydän läpättää vieläkin melko nopsaan. Lainaan pyyhettä ja kuivailen tukkaani.

Aurinko paistaa ja ilmassa on kai ukkosta kun pää tuntuu hassulta. Voisinpa palkita itseni vaikka oluella.

1 kommentti:

Oskari kirjoitti...

Hei, jos haluat niin kovasti jäädä Sveitsiin, niin kai on jotain järkevämpiäkin tapoja kuin hypätä sillalta? ;-)
No hyvä, että nyt selvisit hengissä kuitenkin.